Nuorten Luonto

Nuorten Luonto on Luonto-Liiton jäsenlehti, jota tekevät nuoret itse yhdessä lehdenteon ammattilaisten kanssa. NL paneutuu ympäristöasioihin ja aika paljon muuhunkin raikkaalla ja räväkällä otteella. Lehden kestoaiheita ovat ekoelämä ja kestävä kulutus, ympäristönsuojelu sekä luonnossa harrastaminen – kulttuuria unohtamatta. NL ilmestyy neljä kertaa vuodessa.


Nuorten Luonnossa nyt


Löydä ja tunnista herkulliset ruokasienet!

Teksti: Milla Aalto. Kuvitukset: Maria Leskinen 3 suosituinta sientämme + 1 erikoisempi herkku Keltavahvero (Cantharellus cibarius) Keltavahvero eli kantarelli taikka kanttarelli on useimmille suomalaisille ensimmäinen ja monesti ainoa sieni, joka opetellaan tuntemaan ja jota etsitään
[Lue lisää]

Löydä ja tunnista herkulliset ruokasienet!

×

Teksti: Milla Aalto. Kuvitukset: Maria Leskinen

3 suosituinta sientämme + 1 erikoisempi herkku

Keltavahvero (Cantharellus cibarius)

Keltavahvero eli kantarelli taikka kanttarelli on useimmille suomalaisille ensimmäinen ja monesti ainoa sieni, joka opetellaan tuntemaan ja jota etsitään ja syödään suurella halulla. Sen suosioon on monta syytä: kanttarelli on helppo tunnistaa, se esiintyy laajasti erilaisilla kasvupaikoilla, erottuu kirkkaan keltaisen värinsä ansiosta hyvin, ei ole juuri koskaan toukkainen, eikä se vaadi monimutkaista käsittelyä.

Kanttarelleja voi lähteä etsimään jo juhannuksen aikoihin, mikäli vettä ja lämpöä on ollut riittämiin. Varsinainen satokausi alkaa heinäkuussa ja jatkuu lokakuulle. Kanttarelleja löytyy monenlaisista havu- ja sekametsistä kaikkialta Suomesta. Usein sieni esiintyy koivun seuralaisena. Se suosii myös rikottua maata ja on siksi yleinen polkujen varsilla. Kanttarelli kasvaa monesti suurina ryppäinä sammalikon tai karikkeen alla piilossa, joten yhden sienen löydettyään kannattaa kurkkia maahan sen ympärillä, josko satoa olisi enemmänkin.

Keltavahvero on helppo tunnistaa, eikä sitä muistuttavia lajeja ole paljoa. Ennen kuin lähtee havittelemaan ensimmäistä itse kerättyä kanttarelliateriaa, on kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä varmistaa määritys. Keltainen valevahvero (Hygrophoropsis aurantiaca) saattaa päältä päin muistuttaa erehdyttävästi kanttarellia. Onneksi valevahvero ei kuitenkaan ole myrkyllinen.

Suppilovahvero (Craterellus tubaeformis)

Alkutalven kylminä, hämärinä päivinä retkeily ei nauti suursuosiota, mutta suppilovahveroihin ihastunut sienestäjä rämpii reippaana synkässä korvessa. Suppilovahveroa voi löytää siihen asti, kun maa kunnolla jäätyy tai lumi peittää sienet. Vaikka jotkut eivät viihdy metsissä hirvikärpästen, hyttysten tai muiden surisijoiden ja inisijöiden takia, ei heidänkään tarvitse jäädä paitsi sienestämisen ilosta, sillä suppista pääsee usein keräämään vielä pitkään öttiäiskauden päätyttyäkin. Hyvinä vuosina se on myös niin satoisa, että kerättävää riittää helposti enemmän kuin sienestäjä jaksaa kerralla kantaa. 

Suppilovahvero esiintyy yleisenä Keski-Suomen korkeudelle saakka ja harvalukuisena myös pohjoisempana. Parhaat suppilovahveropaikat ovat havupuuvaltaisia ja sammaleisia, ja niinpä retkelle kannattaa suunnata vanhempiin metsiin. Suppis kasvaa syvässä sammalessa, ja siitä näkyy usein vain lakki, jota voi olla vaikea erottaa pudonneiden lehtien seasta. Onneksi silmä harjaantuu ja sieniä alkaa havaita helpommin. Suppilovahveroita löytyy yleensä kerralla suuria ryppäitä, joten apajalle osuttuaan sienestäjä saa nopeasti korin täyteen.

Sammalikosta sieniä vauhdilla noukkiessa on syytä pysyä tarkkana, ettei epähuomiossa kahmaise mukaansa myrkkysientä. Tappavan myrkyllinen suippumyrkkyseitikki (Cortinarius rubellus) on myös pitkävartinen ja ruskealakkinen. Vaikka lähemmin tarkasteltuna se ei näytä juurikaan suppilovahverolta, sekaannuksen riski on olemassa. Myös kultaheltta (Chrysomphalina chrysophylla) ja rustonupikka (Leotia lubrica) saattavat hämätä silmää.

Kalkkipitoisella maaperällä paksuissa sammalikoissa kasvava kosteikkovahvero (Craterellus lutescens) saattaa muistuttaa niin erehdyttävästi suppilovahveroa, ettei kokeneempikaan sienestäjä välttämättä aivan äkkiseltään erota niitä toisistaan. Onneksi tämä laji on aivan yhtä mainio ruokasieni, joten sen kerääminen suppilovahverona ei ole paha virhe – päin vastoin. Sama pätee muihinkin harvinaisempiin vahverolajeihin.

Herkkutatti (Boletus edulis)

Herkkutatti on yksi arvostetuimmista ja herkullisimpina pidetyistä sienistämme. Miedonmakuisena ja napakkarakenteisena se sopii monenlaisiin sieniruokiin. Se kasvaa huomiota herättävän kookkaaksi – jo yhdestä tatista voi saada hyvän muhennoksen. Herkkutatissa on hyvin korkeat ravintoarvot, ja sitä on helppo säilöä pakastamalla tai kuivaamalla. Suomalaista herkkutattia kerätään myös runsaasti myyntiin ja vientiin etenkin Italiaan.

Hyviä maastoja herkkutatin metsästykseen ovat tuoreet havu-, lehti- ja sekametsät, hakamaat ja metsän reunat koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Sadon ajankohta vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Monesti herkkutatilla on kaksi satohuippua, ensimmäinen loppukesällä ja toinen syksyllä. 

Tavallisen herkkutatin ohella Suomessa tavataan muitakin herkkutattilajeja, jotka ovat yhtä lailla erinomaisia ruokasieniä. Näistä yleisin on mäntykankailla tavattava männynherkkutatti (Boletus pinophilus). Loppukesällä jo ennen muiden tattien varsinaisen satokauden alkua onnekas sienestäjä voi löytää myös tammenherkkutatteja (Boletus reticulatus). Tammen ja pyökin kumppanina kasvava tammenherkkutatti on lähinnä Lounais-Suomen aarre, mutta sitä tavataan istutettujen tammien luona jopa Pirkanmaalla.

Herkkutatteja etsiessä tulee olla tarkkana, ettei vahingossa poimi mukaan hyvin samannäköistä sappitattia (Tylopilus felleus). Vaikkei sappitatti ole myrkyllinen, se on syömäkelvoton järkyttävän pahan makunsa vuoksi. Herkkutattien joukkoon eksynyt sappitatti pilaa koko sieniaterian. Myrkyllisiä tatteja ei esiinny Suomessa kuin muutamia, ja niiden tuntomerkit oppii helposti. Vaikka myrkylliset tattilajimme ovat harvinaisia, enimmäkseen lounaisrannikon ja saariston lajeja, niihin tulee perehtyä ennen kuin ryhtyy keräämään tatteja syötäväksi. 

Limanuljaska (Gomphidius glutinosus)

Jokaisella sienestäjällä on omat suosikkilajinsa, ja mielipiteisiin vaikuttavat monet muutkin seikat kuin sienen maku. Herkullinen limanuljaska ei ole kovin suosittu, sillä sen perkaaminen vaatii hieman keskimääräistä enemmän vaivannäköä. 

Nuljaskan lakkia peittävä tahmainen limakerros pitää kuoria pois, ja tämä toimitus on syytä tehdä jo metsässä. Jos kerrosta ei kuori, lima tarttuu sienikoriin, muihin sieniin ja joka paikkaan keittiössä jättäen jälkeensä vaikeita tahroja. Viitseliäs sienestäjä pääsee kuitenkin nauttimaan loistavasta sieniherkusta. Limanuljaskan maku on hieman hapan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, persoonallisen ruokasienen.

Limanuljaskaa kannattaa etsiä kuusivaltaisista tuoreista kangasmetsistä, soiden laitamilta ja puron varsilta. Ohut mutta kostea sammalpohja on sille hyvä kasvualusta. Satokausi voi alkaa jo keskikesällä ja jatkua lokakuulle. Yhden limanuljaskan havaittuaan kannattaa katsella ympärilleen, sillä sieniä kasvaa usein samalla paikalla enemmänkin, vaikkei aivan vieri vieressä. Hyvältä apajalta voi saada kymmeniä limanuljaskoja.

Suomessa ei tavata syömäkelvottomia tai myrkyllisiä limanuljaskan näköislajeja. Tunnistaminen on siis helppoa ja kerääminen suhteellisen vaaratonta. Myös muut nuljaskalajimme, kuten limanuljaskaa muistuttava mutta harvinainen punanuljaska (Gomphidius roseus) sekä limaton rusakkonuljaska (Chroogomphus rutilus), ovat syötäviä.

Älä lähde sienestämään pelkästään tästä lehdestä lukemiesi tietojen perusteella. Sienten tunnistamiseen tarvitaan hyvä sienikirja. Itselle täysin vieraan sienen määritykseen on syytä kysyä apua kokeneemmalta sienestäjältä. Perehdy myös sienten käsittelyyn muista lähteistä.

 

Katso myös juttu sienestysharrastuksesta: Intohimona sienet
Linkki artikkelin sivulle

Intohimona sienet

Teksti: Milla Aalto. Kuvitus: Maria Leskinen Saappaat jalkaan, sienikirja ja -veitsi reppuun, ämpäri käteen ja metsään! Sienestys on antoisa harrastus, jonka suosio vain kasvaa. Sieniretki antaa paljon. Metsässä pää tuulettuu turhuuksista, rämpiminen kasvattaa kuntoa, ja
[Lue lisää]

Intohimona sienet

×

Teksti: Milla Aalto. Kuvitus: Maria Leskinen

Saappaat jalkaan, sienikirja ja -veitsi reppuun, ämpäri käteen ja metsään! Sienestys on antoisa harrastus, jonka suosio vain kasvaa.

Sieniretki antaa paljon. Metsässä pää tuulettuu turhuuksista, rämpiminen kasvattaa kuntoa, ja luontokontaktit kohentavat elimistön vastustuskykyä. Itse kerätyt sienet ovat ympäristöystävällistä lähiruokaa, jota saa vieläpä ilmaiseksi. Kenties sienisaaliin metsästys ja hyvän apajan löytäminen palkitsevat myös ihmisen mielessä yhä asuvaa metsästäjä-keräilijäviettiä. Tätä näkökulmaa tukevat myös Suomen Sieniseuran hallituksen jäsenen Eveliina Karjalaisen omat kokemukset.

– Monet tuttuni ovat todenneet sienestyksen hyvin palkitsevaksi harrastukseksi, vaikka eivät edes itse sienistä ruokana juuri välittäisikään ja antavat aina saaliinsa eteenpäin. Voi siis olla, että jokin muinainen vietti saadaan sienestyksellä tyydytettyä. 

Sienestyksen suosio on kasvanut siinä, missä retkeilyn ja luonnossa liikkumisen muutenkin. Metsän antimien perässä rymyäminen on koettu perinteisesti vanhemman väen puuhaksi, mutta apajille saapuu yhä enenevissä määrin myös nuoria harrastajia.

– Keski-ikä on toki edelleen painottunut hieman iäkkäämpiin, mutta monet nuoret ovat löytäneet harrastuksen pariin esimerkiksi ilmastohuolien tai kasvissyönnin kautta, Karjalainen kertoo. 

Sienestys on Suomessa helppoa, sillä laajat jokamiehenoikeudet mahdollistavat sienten keräämisen miltei kaikista metsistä tiettyjä rajoituksia lukuun ottamatta. Puhtaan luonnon ansiosta metsäsienten syöminen on myös enimmäkseen turvallista, kunhan välttää keräämästä niitä esimerkiksi teiden ja teollisuusalueiden liepeiltä.

Yhteisöllisyyttä ja tunnistusapua

Sosiaalinen media on mahdollistanut aiempaa laajempien keskustelupiirien syntymisen myös sienestäjille. Se on tehnyt helpoksi hyvästä sienisaaliista riemuitsemisen samanhenkisten ihmisten kanssa ja erikoisten löytöjen määrittämisen kokeneempien harrastajien avulla. Sienten opiskelu ei ole ikinä ollut näin helppoa, mikä madaltaa kynnystä harrastuksen aloittamiseen.

Karjalainen kuuluu Facebookissa useampaan sieniryhmään. Hänelle tärkein on jo pitkään ollut Suomen Sieniseura ry -ryhmä, jossa keskitytään lajintunnistukseen. 

– Se tarjoaa loistavan mahdollisuuden uusien sienilajien opiskeluun niin konkarille kuin aloittelijallekin.

Ryhmässä on jo yli 32 600 jäsentä. Karjalainen on itsekin mukana ylläpidossa, jonka vapaaehtoiset huolehtivat parhaansa mukaan keskustelun pysymisestä asiallisena ryhmän suuresta koosta huolimatta. Tässäkin ryhmässä on koettu aiemmin nettikeskustelukulttuurin ongelmien kärjistymistä. 

Kun kysymys on sienten syömisestä, väärän tiedon leviäminen voi olla kohtalokasta. Sienenmääritysapua Facebook-ryhmästä hakevan onkin syytä tiedostaa, ettei kyseessä ole päivystävä tunnistuspalvelu, eikä pelkästään ryhmässä esitettyjen kommenttien perusteella kannata syödä itselle vierasta sientä.

Laaja harrastuskenttä

Ruokasienten kerääminen on vain yksi sieniharrastuksen muoto. Siinä missä ruokasienestäjä jättää veriseitikin metsään, poimii sienivärjääjä sen innoissaan mukaansa. Sieniä voi käyttää lankojen ja tekstiilien värjäämiseen, kuten monia muitakin luonnonantimia. Tämä perinteinen värjäystapa on monien käsityöihmisten suosiossa.

Sieniharrastuksen eri aloista kiinnostuneilla on omat harrastuspiirinsä ja keskustelukanavansa. Facebookistakin löytyy ryhmät muun muassa sienivärjäämisestä, sieniruuista ja ruokasienten kotona kasvattamisesta kiinnostuneille.

– Uskallan väittää, että sieniharrastuksen monipuolisuus on tullut internetin ja etenkin sosiaalisen median myötä näkyvämmäksi, Karjalainen pohtii. 

Harrastuksen laajentamisen eteen on tehty myös töitä. Sienilajien levinneisyys- ja kasvupaikkatietojen keräämiseen tähtäävä Sieniatlas-hanke kannustaa sienestäjiä kansalaistieteen pariin. Hankkeella halutaan edistää sieniharrastusta ja lajituntemusta. 

Luonnon monimuotoisuuden suojelussa sienillä on suuri merkitys, mutta sienestyksen suosiosta huolimatta lajiryhmä tunnetaan edelleen aika huonosti. Monien uhanalaisten luontotyyppien suojeluarvoa voidaan arvioida sienten perusteella; sienet nimittäin kertovat ympäristön muutoksista nopeammin ja selkeämmin kuin useat muut lajiryhmät. 

Tieteelle käyttökelpoisten sienihavaintojen kerääminen ei ole aivan yksinkertaista, joten Sieniatlas-hanke tarjoaakin tukea harrastajille ja kouluttaa kaivattuja uusia sieniosaajia. Hankkeeseen sisältyy leirejä, kursseja ja retkiä, joilla perehdytään sienten määrittämiseen ja muihin lajistotiedon keräämisessä tarvittaviin taitoihin.

Sisälle sienestyksen maailmaan

Suomesta tunnetaan yli viisisataa syömäkelpoista sienilajia ja niiden lisäksi vielä monta tuhatta muuta erilaista sientä. Sienitiedettä sivuaineena opiskeleva Karjalainen muistuttaa, että hurjan lajikirjon äärellä sienestyksestä kiinnostunut vasta-alkaja saattaa tuntea itsensä eksyneeksi. 

– Harrastus kannattaa aloittaa sienikurssilla tai kokeneemman sienestäjän matkassa sieniä pikkuhiljaa opiskellen.

Sieniyhdistykset pitävät aivan aloittelijoillekin suunnattuja kursseja ja opastettuja retkiä. Hyvään alkuun pääsee hakeutumalla oman alueen paikallisen sieniseuran tapahtumiin. Vastaavanlaista toimintaa on tarjolla myös muiden tahojen, kuten Luonto-Liiton piirien, järjestämänä. Hyvä sienikirja tai kaksikin on välttämätön apuväline sienten opiskelussa. Vaikka netistä saa helposti määritysapua, sienestäjän täytyy kuitenkin opetella hallitsemaan perusasiat. Lajin määrittäminen pelkkien kuvien perusteella on monesti epävarmaa, sillä myös sienen tunnustelu, haistelu ja joissain tapauksissa maistelukin paljastavat tärkeitä tuntomerkkejä, samoin kasvuympäristön olosuhteet. Sienestys vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. 

– On aina parempi jättää tuntematon ja mahdollisesti syötävä sieni metsään kuin pilata terveytensä tai jopa menettää henkensä yhden sieniaterian takia, Karjalainen sanoo.

Kun sienestysharrastuksessa on päässyt alkuun, huomaa ehkä haluavansa oppia lisää. Kanttarellin ja suppilovahveron jälkeen voi lähteä laajentamaan sienituntemustaan muihin herkullisiin ja satoisiin ruokasieniin. 

Karjalainen suosittelee tutustumaan tatteihin, sillä ne on helppo tunnistaa lakin alapinnalla olevista pilleistä, eikä tattien joukossa ole kuin muutamia, helposti määritettäviä syömäkelvottomia lajeja. Myös mustatorvisieni, karvarousku ja muut aiemmin kauppasieniksi määritellyt lajit ovat helppoja tai helpohkoja.

– Kuitenkin myös näiden kanssa on oltava tarkkana ja katsottava useampia tuntomerkkejä, sillä aina on vaara sekoittaa sieni johonkin sitä muistuttavaan pahanmakuiseen tai jopa myrkylliseen lajiin, Karjalainen muistuttaa.

Kerää, käsittele ja säilö oikein

Alkusyksy on parasta aikaa ruokasienten etsimiseen, mutta myös muina vuodenaikoina voi sienestää. Joitakin lajeja löytyy talvellakin. 

Retkikohde kannattaa valita sen mukaan, mitä sieniä haluaa löytää. Hyvä sienikirja sisältää tiedot lajien tyypillisistä kasvupaikoista. Säätä tarkkailemalla sienestäjä tietää, milloin kannattaa retkeillä missäkin, koska sienet tarvitsevat kosteutta kasvattaakseen itiöemiä. Hyvin kuivalla säällä sieniä löytyy lähinnä pysyvästi kosteista ympäristöistä, kuten soilta. Sateen jälkeen sieniä putkahtelee kuivemmallekin kankaalle.

Parhaiten sienet kulkevat metsästä kotiin ämpärissä tai korissa, koska pussissa ne voivat mennä mössöksi. Sieniveitsi ja puhdistusharja ovat myös käteviä apuvälineitä. Kun sienen halkaisee saman tien, säästyy kantamasta mädäntyneitä ja ötököiden syömiä sieniä turhaan kotiinsa. Pilaantunutta sientä ei tule syödä. Sieni on myös kätevintä harjailla puhtaaksi jo metsässä.

Sienisaalis on syytä käsitellä mahdollisimman pian keräämisen jälkeen, sillä sienet eivät säily pitkään. Käsittely riippuu lajista; moni sieni vaatii erikseen keittämistä kitkeryyden tai jopa myrkyn poistamiseksi. Hyviä käsittelyohjeita löytyy muun muassa Marttojen sivuilta, ja usein myös sienikirjoissa kerrotaan lyhyesti, miten kutakin lajia voidaan käyttää. 

– Nykyään kaikki ruokasienet suositellaan kypsennettäväksi esimerkiksi paistamalla, Karjalainen kertoo. 

Runsaasta sienisaaliista riittää myös säilöttäväksi. Ohutmaltoiset lajit, kuten vahverot, on helppo säilöä kuivaamalla, mutta myös tatteja ja haperoita voi kuivata siivutettuina. Rouskuista tehdään perinteisesti suolasäilykettä. Monet sienet soveltuvat hyvin myös pakastettavaksi. 

Säilöttyinä sienet pysyvät pitkään käyttökelpoisina. Hyvänä sienisyksynä saa kuivattua herkut varastoon seuraavan kesän retkiruokakokkailuja varten.

Katso myös artikkeli kolmesta suosituimmasta ruokasienestä ja yhdestä erikoisherkusta: Löydä ja tunnista herkulliset ruokasienet!

 


Lähteitä:

Luontoon.fi:  luontoon.fi/marjastusjasienestys/sienestys

Suomen Sieniseura: funga.fi 

Sieniatlas: sieniatlas.fi 

Ruokavirasto: ruokavirasto.fi/henkiloasiakkaat/tietoa-elintarvikkeista/elintarvikeryhmat/ruokasienet

Martat: martat.fi/marttakoulu/sesongin-ruoka-aineet/sienet 

Luontoportti: luontoportti.com 

Sienestäjän opas (Toim. A. Laaksonen, M. Luukkonen, T. Peltoniemi, 2011, 5. painos)

Avuksi sienten opetteluun:

MycoKey: mycokey.com

Luontoportti: luontoportti.com/suomi/fi/sienet 

Facebook-ryhmä Suomen Sieniseura ry.: facebook.com/groups/suomensieniseura 

Avuksi sienikirjan valintaan: 

Sienikirja-arvosteluja Suomen Sieniseuran sivuilla: funga.fi/blog/category/sienikirja-arvosteluja

Linkki artikkelin sivulle

Kasvivärjäyksen salat

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuvat: Roosa Lundström Kasvivärjäys on ekologinen ja jännittävä tapa värjätä kankaita ja lankoja, joista käsitöitä taitava henkilö voi luoda kaikkea niin vaatteista asusteisiin kuin koriste-esineisiin. Tampereen lähellä pienessä kylässä on pieni puutalo,
[Lue lisää]

Kasvivärjäyksen salat

×

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuvat: Roosa Lundström

Kasvivärjäys on ekologinen ja jännittävä tapa värjätä kankaita ja lankoja, joista käsitöitä taitava henkilö voi luoda kaikkea niin vaatteista asusteisiin kuin koriste-esineisiin.

Tampereen lähellä pienessä kylässä on pieni puutalo, jonka vieressä kasvaa kaunista metsää. Metsän uumenista sekä omasta puutarhasta löytyy paljon aarteita, joilla Roosa Lundström värjää käsitöidensä lankoja ja muita materiaaleja. Lundström perusti keväällä oman toiminimen, Maana Crafts, jonka kautta hän myy valmistamiaan ekologisia ja luonnon inspiroimia virkattuja vaatteita ja asusteita. Kasvivärjäyksen Lundström kertoo aloittaneensa noin neljä vuotta sitten.

– Aloitin värjäämisen pikkuhiljaa kokeilemalla ja kehittämällä erilaisia tapoja. Lainasin myös paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja lueskelin blogeja.

Kiinnostus kasvi- ja sienivärjäykseen syntyi Lundströmin mukaan pian sen jälkeen, kun hän ryhtyi pohtimaan elämää ilman teollisia kemikaaleja ja etsimään luonnollisia vaihtoehtoja. 

– Heräsin silloin siihen, kuinka upea meitä ympäröivä suomalainen luonto on.

Kaupungissakin voi värjätä

Aloittelevaa kasvivärjääjää Lundström kehottaa tutustumaan omaan lähiympäristöön, ja kokeilemaan värjäysprojekteja sen perusteella. Kasvivärjäykseen tutustuakseen ei ole välttämätöntä asua aivan luonnon äärellä, sillä myös kaupunkiasujalla on paljon vaihtoehtoja. Esimerkiksi biojätteen voi Lundströmin mukaan ottaa hyötykäyttöön.

– Sipulinkuorilla on ehkä helpointa aloittaa. Keltasipulilla saa voimakkaan oranssia ja keltaista väriä, punasipulin kuorista syntyy metsänvihreää. Myös kahvi ja musta tee toimivat hyvin. Avokadon kuoret antavat persikkaista väriä.

Lundström huomauttaa myös, että useimmissa Suomen kaupungeissa on myös metsää lähellä, joten omia värjäyskokeiluita on helppoa alun jälkeen laajentaa.

Olennaista on luonnon kunnioitus

Kasvivärjäykseen sopivia materiaaleja kerätessä on hyvä ottaa huomioon muutamia asioita, joilla varmistetaan luonnon ja muiden ihmisten kunnioittaminen. Lundström huomauttaa, että yhdestä paikkaa ei ole sopivaa kerätä yhtä lajia liikaa, vaan osa pitää jättää luontoon kasvamaan. 

– Esimerkiksi jäkälää kerätessä on tärkeää kerätä hieman sieltä täältä, eikä tyhjentää yhtä paikkaa kerralla.

Jokamiehenoikeudella voi kerätä kasveja, sieniä, marjoja ja maahan pudonneita käpyjä. Sen sijaan jäkälän, sammalen, juurien, varpujen ja puun osien keräämiseen tarvitaan aina maanomistajan lupa, ja harvinaiset sekä rauhoitetut kasvit tulisi jättää rauhaan.

Lundström toteaa, että niin sanottujen haittakasvien kerääminen taasen voi olla omanlaisensa ekoteko – yksi näistä on lupiini. Lupiini on vieraslaji, joka syrjäyttää luonnossa esiintyviä kotoperäisiä lajeja, jonka vuoksi sen leviäminen on Suomen ympäristökeskuksen mukaan hyvä estää. Lupiinin kerääminen värjäystarkoituksiin on siis erittäin suotavaa, ja siitä syntyvät värit ovat Lundströmin mielestä omaa luokkaansa: värjäysprosessi tuottaa monia erilaisia sinertäviä turkoosin sävyjä.

Materiaaleilla on merkitystä

Luonnonväriaineet tarttuvat parhaiten villaan, jonka vuoksi myös Lundström suosii suomalaista tai kierrätettyä villalankaa. Kasveilla ja sienillä on kuitenkin mahdollista värjätä myös muun muassa puuvillaa, pellavaa ja silkkiä. Värjättävä materiaali vaikuttaa niin värin voimakkuuteen kuin pysyvyyteen.

Luonnonväreillä värjätessä käytetään usein puretusaineita, jotka auttavat väriä kiinnittymään tasaisesti ja tekevät siitä kirkkaamman. Puretusaine avaa villan suomut, jolloin väri pääsee imeytymään kuituun kunnolla, ja materiaalin pesunkesto paranee. Yleisin käytettävä puretusaine on aluna. Jos värjäys halutaan tehdä ilman puretusainetta, ovat esimerkiksi sipulinkuoret mainio vaihtoehto.

Lundström muistuttaa myös huoltamaan kasvivärjättyjä materiaaleja huolella, jotta väri säilyisi hyvänä mahdollisimman pitkään. Parhaita vaihtoehtoja tälle ovat hänen mukaansa käsinpesu ja tuuletus. Pesussa käytettävän pesuaineen tulisi olla mahdollisimman hapan tai neutraali värien säilyttämiseksi. Värien haalistumista ajan myötä ei Lundströmin mielestä kannata ihmetellä, sillä se on materiaalien luonnollinen reaktio. 


Perusohje kasvivärjäykseen, esimerkkikasvina nokkonen

Tarvitset: 1 kg tuoretta tai 100 g kuivattua nokkosta, 100 g vyyhti valkoista tai harmaata villalankaa, 10 g alunaa, iso kattila, lämpömittari, keittiövaaka, kauha tai pitkä tikku väriliemen sekoittamiseen, ämpäri ja siivilä.

Keitä nokkosta runsaassa vedessä tunti ja siivilöi sitten kasvimateriaali erikseen. Kun liemi on jäähtynyt, aseta kostea lanka sinne ja nosta lämpötilaa 40 asteeseen. Ota lanka pois, aseta aluna väriliemeen, sekoita ja laita lanka takaisin. Nosta lämpö 80–90°C ja keitä tunti niin, ettei liemi pääse kiehumaan. Jätä langat väriliemeen jäähtymään. Huuhtele langat, kunnes huuhteluvesi on kirkasta. Voit lisätä huuhteluveteen vähän etikkaa. 

Paras vuodenaika nokkosen keruuseen on alkukesästä ennen juhannusta, jolloin kasvissa on eniten potkua.

Aurinkovärjäys

Jos et halua aloittaa värjäyskokeilua keittopuuhilla, kokeile aurinkovärjäystä.

Aseta isoon lasipurkkiin kerroksittain valitsemasi värjäysmateriaalit, esimerkiksi punasipulin kuoret ovat hyvä vaihtoehto, ja puretettu villalanka. Kaada lämmintä vettä päälle niin, että lanka peittyy. Laita purkin kansi kiinni ja jätä pariksi viikoksi aurinkoiselle ikkunalaudalle. Poista sitten lanka purkista ja huuhtele.

Linkki artikkelin sivulle

Ilmasto muuttuu, muutummeko me?

Teksti ja kuvat: Aino Huotari Ilmastonmuutos vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta. Muutokset omissa elintavoissa voivat ahdistaa, mutta luoda myös merkityksellisyyden tunteita ja aktivoida toimimaan. Asiantuntijoiden mielestä murroksessa on tärkeää puhua tunteista ja kommunikoida ratkaisukeskeisesti. Ilmastohuoli ja
[Lue lisää]

Ilmasto muuttuu, muutummeko me?

×

Teksti ja kuvat: Aino Huotari

Ilmastonmuutos vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta. Muutokset omissa elintavoissa voivat ahdistaa, mutta luoda myös merkityksellisyyden tunteita ja aktivoida toimimaan. Asiantuntijoiden mielestä murroksessa on tärkeää puhua tunteista ja kommunikoida ratkaisukeskeisesti.

Ilmastohuoli ja paineet elintapojen muutoksesta ravistelevat yksilön elämää monesta suunnasta. Jotkut ovat muutosvastaisempia, toiset valmiimpia sopeutumaan uuteen. Vaikka ilmastonmuutos uhkaa aivan kaikkia, eivät vastuu sen kiihtymisestä tai sen aiheuttamat seuraukset mene tasan. Ilmastonmuutos on oikeudenmukaisuuskysymys monelta kantilta ja eri tasoilla; eroja löytyy varallisuusluokkien ja eri ikäisten ihmisten välillä sekä globaalissa pohjoisessa että etelässä kuin niiden välillä.

Ilmastonmuutoksen uhkakuvat on perintöä etenkin nyt kasvavalle sukupolvelle. Nuoret ympäri maailman hahmottavat sekä omaa identiteettiään että kestävämmän yhteiskunnan rakenteita keskellä muuttuvaa ilmastoa. Makrotasolla ilmastonmuutos heijastuu julkiseen keskusteluun, jossa sukupolvet neuvottelevat ilmastokriisin ratkaisuun liittyvästä vallasta ja vastuusta. Mikrotasolla muutoksen kourissa ovat pienemmät yhteisöt kuten ystävyyssuhteet ja perheet, joissa tapahtuvaa kommunikaatiota ilmastoahdistus voi värittää. 

Muutoksen anatomia

Ilmastonmuutos voi olla uhkana vaikea hahmottaa. Muutokset, joita uusi vähäpäästöisempi elämä vaatii, herättävät meissä laajan skaalan tunteita ja ajatuksia. Ilmastonmuutoksen psykologiaa Tukholman Tulevaisuuden tutkimusinstituutissa tutkiva Kirsti M. Jylhä kertoo, että tähän mennessä ilmastonmuutoksesta ovat puhuneet enemmän ihmiset, jotka ovat sosiaalisesti liberaaleja ja jotka uskovat tasavertaisempiin suhteisiin niin muiden ihmisten kohdalla kuin suhteessa eläimiin. 

– Ilmastonmuutokseen uskominen ja siitä huolestuminen ovat yhteydessä avoimeen persoonallisuuteen ja sosiaalisesti liberaaleihin ideologisiin näkemyksiin. Ilmastonmuutos on abstrakti ilmiö, joka koetaan yhä usein tulevaisuuden ilmiöksi. Ilmastonmuutoshuoli vaikuttaakin olevan yhteydessä  kykyyn ja halukkuuteen kuvitella erilaisia tulevaisuuden näkymiä, olla avoin kommunikaatiolle ja aiheesta lukemiselle, sekä empatiaan heitä kohtaan, jotka tulevat kärsimään ilmastonmuutoksen seurauksesta eniten. Näin ollen tämän kaltaiset ihmiset ovat alkaneet myös puhua ilmastonmuutoksesta ja saaneet sanoittaa ongelman luonteen. Näiden ihmisten argumentit eivät siksi välttämättä herätä, kosketa tai puhuta ihmisiä, jotka kokevat ja lähestyvät asioita toisin.

Ilmastonmuutos murskaa vanhoja ja luo uusia identiteetin rakennuspalikoita, kuten kulutustottumuksiamme. Jylhä tietää, ettei muutos kestävämpään elämään ole kaikille mutkaton.

– Psykologisesti se on pelottava ilmiö, johon liittyy myös paljon syyllisyyttä. Tällaisia tuntemuksia on helpompi hallita, jos ilmiön kieltää. Yhteiskunnastamme puuttuu myös selkeä moraalinen käsitteistö ja kartta ilmastonmuutokseen liittyen, mikä hankaloittaa yksilöiden päätösten tekemistä. Ihmisten välillä on myös eroja siinä, ketkä näkevät ilmastonmuutoksen olevan moraalinen kysymys. 

Kieltäminen on yksi ilmastonmuutoksen käsittelyyn liittyvä defenssi, eli minän puolustuskeino. Minämme on uhattuna varsinkin silloin, kun tietomme ja toimintamme ovat ristiriidassa keskenään. Toisin sanoen, ilmastonmuutos synnyttää meissä arvoristiriitoja. Nuorisotutkija Mikko Piispan mukaan arvoristiriitojen ratkomiseen on monenlaisia defenssejä.

– Vähättely on ymmärrettävä defenssi erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa. Kiistetään ongelman vakavuus ja ajatellaan, ettei omia elintapoja tarvitse muuttaa, koska vanhassa ei nähdä vikaa. Myös teknologiausko on tietynlainen defenssi, eräänlainen puolivälin ratkaisu. Silloin ajatellaan, että voimme pitää entisistä elintavoistamme kiinni, kunhan vain vähän viherrämme niitä.

Kolmantena Piipsa listaa kompensaatioajattelun, jossa yhden elämänalueen päästöjä pyritään hyvittämään toisaalla.

Kompensaatio on turvallinen, toiveikas defenssi – ehkä asia järjestyy, jos teemme kaikki näin. Ajatellaan esimerkiksi, että vaikka lennän, olen ainakin kasvissyöjä, mikä on parempi kuin ei mitään. Se osoittaa ainakin jonkinlaista valmiutta muutoksiin.

Ilmastohuolesta ilmastotoimintaan

Vaikka tiedeyhteisö on jo pitkään pitänyt ilmastonmuutosta kriittisenä uhkana, ei ilmastohuolesta ole Jylhän mukaan ollut hyväksyttyä puhua. Esimerkiksi oman maineen ylläpitäminen on saattanut rajoittaa sosiaalisen tuen hakemista. 

– Hiljaisuus on ollut se varsinainen ongelma, se ettei ole ollut kanavaa puhua ahdistuksesta. Huolestuneiden tunteita pitää tukea, eikä niitä pidä ainakaan vähätellä. Täytyy hyväksyä, että ilmastonmuutos on ahdistava ja syyt ahdistukseen ovat totta. 

Piispa muistuttaa, että esimerkiksi nuorten ilmastoliike myötäilee hyvin pitkälle tiedeyhteisön sanomaa. 

– Nuorempi sukupolvi on ilmastopuheissaan hämmentävän lähellä tieteellistä konsensusta ja siksi huolissaan ja pettyneitä siihen, etteivät poliitikot pysty tieteen osoittaman mittakaavan muutoksiin globaalisti tai kansallisesti. Näin suuri muutos ahdistaa nuoria, etenkin, jos heistä tuntuu siltä, ettei asian tiimoilta tapahdu edistystä.

Paras lääke ahdistukseen näyttäisi olevan toiminta ja toiveikas suhtautuminen omaan ja yhteiskunnan kykyyn ratkaista ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Jylhä nostaa esille tutkija Maria Ojalan, joka puhuu ratkaisuorientoituneen kommunikaation (solution oriented communication) merkityksestä. 

– Sillä, että pystymme tukemaan nuorten luottamusta siihen, että eri yhteiskunnan aloilla tehdään jo paljon ja tuomaan esille sen, mitä jokainen voi itse tehdä asioille, on tutkitusti positiivisia vaikutuksia.

Viimeaikaiset koululakot ja protestit ovat esimerkkejä toiminnasta, jonka kautta nuorille on rakentunut liike, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta puhumisesta sosiaalisesti hyväksyttyä. Jylhä kokee, että nuoret ovat vihdoin muodostaneet kanavan, jonka kautta he voivat sosiaalisesti työstää pitkään olemassa olleita tunteitaan. 

– Vaikka jotkut aikuiset ovat huolissaan koululakoista, ovat toiset alkaneet niiden vuoksi puhua enemmän ilmastonmuutoksesta. Myös poliitikkoja kohtaan on muodostunut painetta tehdä konkreettista ilmastopolitiikkaa.

Osa aikuisista on painottanut nuorten vaikuttavan parhaiten opintojaan jatkamalla. Jylhä näkee, kuinka ajatus koulunpenkille palaamisesta ja ilmastonmuutoksesta oppimisesta voi tuntua monesta vähättelevältä ajatukselta. 

– Nuoret tietävät yleensä paljon ilmastonmuutoksesta, ja sitä kautta myös ymmärtävät ongelman kiireellisyyden. Konkreettisen toiminnan kautta nuoret kokevat voimaantumista ja toivoa, jolloin turhautumisen tunteet helpottavat. Yhteiskunnallinen ja rauhanomainen toiminta on terve tapa vaikuttaa. 

Myös Piispa puhuu koululakkojen merkityksestä. Hän katsoo nuorten kouluista ulosmarssien symboloivan yhteiskuntasopimuksen purkamista ja yhteiskunnallista vallankäyttöä, jota heillä muutoin on aikuisia vähemmän.

– Vuosikymmeniä aikuiset toivoivat nuorten poliittista aktiivisuutta ja kun se nyt kasvoi, sitä vähätellään. 

Reaktiossa on Piispan mukaan piirteitä vanhempien sukupolvien moraalipaniikista.

– Paniikki ei johdu siitä, että nuoret käyttäytyisivät huonosti. Moraalipaniikki kohdistuu siihen, että uusi sukupolvi kritisoi ja arvostelee vanhempien sukupolvien elintapoja ja yhteiskuntarakenteita, jotka on rakennettu ekologiselle velalle. Vanhemmat sukupolvet voivat kokea nuorten kriittisyyden epäkiitollisuutena heidän yhteiskunnan eteen tekemästään työstä.

Julkisen ilmastokeskustelun ja -toiminnan ohessa aihe konkretisoituu myös monen lähipiirissä. Jylhän mukaan sukupolvien väliset kokemuserot voivat näkyä myös siinä, miten ilmiötä käsitellään kotona.

– Ongelman vähättely voi pyrkiä helpottamaan nuoren kokemaa ahdistusta, mutta voi myös kuulostaa helposti siltä, etteivät vanhemmat ymmärrä nuorten huolta. Toisin sanoen ilmastoahdistus ei ole tällöin ainut ahdistuksen kohde, vaan myös vanhempien passiivisuus asian tiimoilta saattaa ahdistaa. Hahmot, joiden on tarkoitus suojella ja pitää huolta, eivät toimikaan. Se voi olla nuorille rankka kokemus. 

Jylhän mukaan vanhemmat voivat vaikuttaa nuorten kokemaan ilmastohuoleen jopa enemmän kuin kaveripiiri. 

– Jos vanhemmat ovat huolissaan ilmastosta, ovat mitä todennäköisemmin myös heidän lapsensa. Aiheesta on tärkeä keskustella nuorten kanssa, jolloin oloa saadaan helpotettua.

Toivoa utopioista

Todellisuudessa ilmastonmuutos koskettaa jo kaikenlaisia ihmisiä iästä ja arvoista riippumatta. Jylhän mielestä aikamme polttava kysymys onkin se, miten ilmastonmuutos voitaisiin sovittaa kaikenlaisten ihmisten maailmankuvan kautta kiinnostavaksi ilmiöksi.

– Koska yhteiskunnan muutos ahdistaa monia ihmisiä, pitää politiikassa pitää yllä aktiivisesti visioita tulevaisuuden maailmasta ja siitä, kuinka ilmastotoimet voivat muuttaa elämäämme paremmaksi. Pelkästään verotuksesta ja rajoituksista puhuminen ei ole kannustavaa. Ihmisiä pitää tukea sopeutumaan vähäpäästöisempään elämään.

Jylhä alleviivaa, että vaikka lasten ja nuorten arvoihin ja elämäntapaan voidaan vaikuttaa, tulee keskustelussa pohtia vaikuttamisen eettisyyttä. Monet muutokset vaativat paljon vastuuta. Piispan mukaan suurin vastuu muutoksen toimeenpanossa pitäisikin olla aikuisten harteilla. Keskeistä on myös se, miten aikuiset reagoivat nuorten toiveisiin ja utopioihin.

– Jos nuorten toiveet ja utopiat jätetään huomiotta, sillä voi olla hyvin lamauttava vaikutus heihin. Ilmastoliikkeen toistaiseksi toiveikas energia ja vaatimukset voivat muuttua joksikin sellaiseksi, joka voi myös järkyttää yhteiskuntarauhaa. Viimeisimmissä kyselytutkimuksissa on näkyvissä, että nuorten luotto aikuisten kykyyn ratkaista kriisi saattaa olla laskussa.

Piispan näkökulmasta nyt tarjolla olevat tulevaisuuden kuvat ovat lähinnä vanhempien sukupolvien määrittelemiä.

– Mielestäni olennaisinta olisi kysyä nuorilta itseltään millaisia utopioita ja tulevaisuuksia he haluaisivat rakentaa tilanteessa, jossa ekologiset reunaehdot ovat jossain määrin tiedossa. Tiedämmekö mikä on uuden sukupolven käsitys hyvästä elämästä, mitä he haluavat säilyttää tulevaisuuteen tai sen, mitä ilman he olisivat valmiita elämään? Niin kauan, kun emme kuuntele syvällisesti nuoria, yhteiskuntaa on vaikeampi ohjata siihen suuntaan, mitä he toivovat. 

Lopulta sopeutumisessa ja muutoksen hyväksymisessä on kyse toivon ylläpitämisestä, jonka Piispa toivoo nuorten muistavan.

– Toiminta vahvistaa toivoa, jopa sellaisessa tilanteessa, jossa tuntuu, ettei toivoa ole. Siksi hyvän eteen kannattaa toimia niin kauan kuin se on mahdollista. Epätoivon ei pidä antaa patoutua. Jos nuoret saisivat yhdessä luoda näitä parempia tulevaisuuksia, se voisi tarjota heille epämääräisen huolen sijaan toivoa tulevaisuuteen. Nuorten ei kannata luovuttaa.

Linkki artikkelin sivulle

Syksy ja ruska maalaavat maiseman

Teksti ja kuvat: Sini Malminiemi Syksyn kirjava ruska on silmiä hivelevä elämys ja ihana lisä myös kotipuutarhassa. Ruska syntyy, kun kasvit ottavat talteen arvokkaan lehtivihreän paljastaen altaan syksyn värit. Värien salaisuutta on pohdittu pitkään. Mistä
[Lue lisää]

Syksy ja ruska maalaavat maiseman

×

Teksti ja kuvat: Sini Malminiemi

Syksyn kirjava ruska on silmiä hivelevä elämys ja ihana lisä myös kotipuutarhassa. Ruska syntyy, kun kasvit ottavat talteen arvokkaan lehtivihreän paljastaen altaan syksyn värit. Värien salaisuutta on pohdittu pitkään. Mistä tietää, milloin on tulossa kaunis ruska ja mitä hyötyä kirkkaista väreistä on kasville itselleen?

Ruskaan siirtyminen käynnistyy valomerkistä. Valoisan ajan huvetessa ja pimeiden öiden pidetessä syksyä kohti kasvitkin siirtyvät seuraavaan vuodenaikaan. Lopullisen lähtölaukauksen syksyyn siirtymiselle antavat ensimmäiset yöpakkaset. Syksy on luonnossa valmistautumista talveen.

Ruska edeltää lehtien tiputtamista. Syy, miksi lehdet täytyy tiputtaa syksyisin, on energiankäytön optimointi. On tehokkaampaa kasvattaa keväällä uudet lehdet kuin varustaa olemassa olevat talvenkestäviksi. Lisäksi lehtien säilyttäminen tyhjänpanttina talven yli ei olisi järkevää. Lehdet olisivat tuolloinkin kasvinsyöjien ja taudinaiheuttajien kohteena.

Lehden myös haihduttavat liikaa vettä. Jos esimerkiksi lehtipuut säilyttäisivät lehtensä talven yli, kuivattaisivat nämä vahattomat lehdet koko puun. Puu kun ei saisi imettyä jäätyneestä maasta tarpeeksi tilalle. Tästä syystä puuruskaa voi nähdä kuivina vuosina jopa keskikesällä. Janoinen puu yrittää ehkäistä kuivumista tiputtamalla lehdet kuin syksyllä. Kyseessä ei kuitenkaan ole aikaisin alkanut talveutuminen, vaan nääntyneen kamppailu vedestä.

Arvokkaat aineet talteen

Ennen lehdistä irti päästämistä kannattaa kuitenkin käyttää energiaa arvokkaiden yhdisteiden pilkkomiseen ja talteen ottamiseen. Yhteyttämisessä käytettävä klorofylli hajotetaan ja siirretään lehdistä juuristoon talteen. Klorofylli on arvokasta erityisesti sisältämänsä typen ja magnesiumin vuoksi.

Vihreän klorofyllin alta paljastuvat muun väriset yhdisteet: keltaiset ksantofyllit, oranssit karotenoidit ja punaiset antosyaanit. Osa väriaineista, kuten keltaiset ksantofyllit, ovat olleet lehdessä jo valmiina lehtivihreän peitossa ja osan kasvi valmistaa nimenomaan ruskaa varten.

 

Mutta mitä kasvi hyötyy ruskasta? Ei ole sattumankauppaa ja yhdentekevää, millainen ruska on vuorossa. Kirkas ruska kertoo, että kasvien siirtyminen talvehtimistilaan etenee hyvin ja häiriöttä. On epäilty, että ruskaväreillä saattaisi olla merkitystä myös kasveille itselleen. Esimerkiksi punaisten antosyaanien tiedetään suojaavan lehteä UV-säteilyltä.

Toisen teorian mukaan kirkkaat ruskavärit olisivat kasvien viesti tuhohyönteisille. Mitä räikeämpi ruska, sitä parempi vastustuskyky puulla olisi. “Minulla on vielä paljon energiaa, turha tulla syömään minua!”, liekehtivässä ruskassa olevan vaahteran voi kuvitella sanovan. Osittain kirkkaat värit kertovatkin puun kunnosta, sillä taudin piinaamat lehdet eivät hehku kirkkautta vaan ovat pikemminkin apaattisen ruskeita.

Ehdot väriloistolle

Kauniiseen ruskaan vaikuttavat monet tekijät. 

Kunhan kesä ei ole ollut liian kuiva, lämpimät loppukesän päivät auttavat ruskaan siirtymisessä. Aikaisin tulevat hallat tai äkillinen lämpeneminen kylmän jakson jälkeen hidastavat kasvien talveen valmistautumista. On myös arvioitu, että kasvin korkeat sokeripitoisuudet korostaisivat erityisesti lehtien punaista sävyä.

Puutarhastaan saa suunniteltua oikean värikeitaan lisäämällä ruskaan tulevia kasveja jokaiseen kerrokseen. Puista kauniita ruskan värejä antavat kotimaisten lehtipuiden lisäksi muun muassa mongolianvaahterat sekä monet koristeomena- ja kirsikkapuut. Pensaissa esimerkiksi sorvarinpensaat, kanukat ja marja-aroniat hehkuvat punaisen sävyissä, samoin tekee köynnöstävä villiviini. Pohjakerroksiin punaa saa lisättyä metsäisellä mustikalla, jonka vieno violetti täydentää värien ilotulituksen.

Linkki artikkelin sivulle

Taidehaukka: Kesäteatteri kohtaa ympäristöongelmat

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvat: Kaisa Illukka ja Ada Halonen Teatteria on sanottu taiteenlajeista yhteiskunnallisimmaksi. Mutta kuinka teatterintekijä lähestyy ympäristöaiheita, erityisesti ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen luontoon ja siitä käytävään poliittiseen vääntöön? Luonnonelementit ja -ilmiöt on useimmiten nähty
[Lue lisää]

Taidehaukka: Kesäteatteri kohtaa ympäristöongelmat

×

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvat: Kaisa Illukka ja Ada Halonen

Teatteria on sanottu taiteenlajeista yhteiskunnallisimmaksi. Mutta kuinka teatterintekijä lähestyy ympäristöaiheita, erityisesti ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen luontoon ja siitä käytävään poliittiseen vääntöön?

Luonnonelementit ja -ilmiöt on useimmiten nähty näyttämöllä kulissina eli passiivisena taustana aktiivisten ihmishahmojen toiminnalle. Sivuroolissakin ne ovat enemmänkin toiminnan puitteita kuin siihen osallistujia. Luonnon tehtävä teatterissa on myös ollut symboloida ihmistä – erityisesti eläimet, kasvit ja säätilat on nähty ihmisluonteen vertauskuvina. Ihmisten ympäristöstä käymät kamppailut ovat olleet aiheina poikkeuksia, vaikka draaman historiasta löytyy myös edelläkävijöitä: jo Anton Tšehovin näytelmässä Vanja-eno (1890) oltiin huolissaan metsien tilasta ja ahneista hakkuista! 

Teatterikoulutuksessa oli ennen tapana muistuttaa, että teatterissa käsitellään ensisijaisesti ihmistenvälisiä – yhteiskunnallisia tai psykologisia – asioita, eikä luonnon nähty näihin liittyvän. Viimeisen vuosikymmenen aikana yhteiskunnallinen ympäristökeskustelu on voimistunut ja saavuttanut valtavirtateatterinkin, ei ehkä vielä liian kunnianhimoisesti ja monipuolisesti, mutta esimerkkejä on. 

Taiteilija tarvitsee myös pokkaa osallistuakseen keskusteluun omista lähtökohdistaan kokemusten, tunteiden, ristiriitojen, hengen kautta; esimerkiksi metsätalouslobby mielellään naljailee myös taiteilijoille ”oikean asiantuntemuksen” puutteesta, mikäli nämä uskaltautuvat käsittelemään ympäristöpolitiikkaa. Ah, taide tekisi hyvää tämänkin porukan hengen sivistykselle!

Kuluneena kesänä kävin katsomassa kahta nuoremman polven ympäristöpoliittista esitystä. Kesäteatteria on pidetty kevyempänä lajina kuin ”talviteatteria”, joten tämä sisällön ja muodon yhdistelmä kiinnosti. Saimaan teatterin Saimaan demokraattinen tasavalta oli järvialueella kiertävä, paikallisia kaivosuhkia käsittelevä iltamaesitys. Helsingin Mustikkamaalla nähtiin puolestaan Ylioppilasteatterin Kansallinen metsästrategia 2025, jonka lähtökohtana pohdittiin talousjärjestelmän, metsiemme ja elämäntapamme kriisiä ja yhteenliittymää.

Ekokriittinen teatterintutkimus on pohtinut ”passivoivan katsojuuden” kysymystä: esimerkiksi ympäristöongelmat tapahtuvat näyttämöllä (tai näytöllä), jollekin fiktiiviselle toiselle ja niitä voi katsella kaukaa, ”sivustakatsojana”, joka ei vaikuta asioiden kulkuun. Toisten mielestä juuri teatterin kollektiivinen, saman esitystapahtuman jakaminen tekee siitä yhteisöllisesti voimakkaimman taidemuodon. 

Oli miten oli, kaivospolitiikkaa käsittelevän esityksen vieminen ”oikeille tapahtumapaikoille” Saimaan rannoille, paikallisten ihmisten nähtäväksi, oli tässä suhteessa hyvä avaus. Taiteilijat ottivat roolikseen paitsi keskustelufoorumin luomisen (esitysten jälkeen järjestettiin kussakin paikassa keskustelu), myös herättelyn ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyn. Esitys ei siis vain esittänyt ongelmatilannetta, vaan tarjosi yleisölle tilaisuuden sekä katsoa, osallistua, jutella ja lopuksi jopa tanssia.

Ylioppilasteatterin metsäesityksessä ratkaisua haettiin esityksen sisäisessä eli fiktion maailmassa, joka esitteli elämäntapaesimerkin. Siinä missä Saimaa-esitys loi keskustelun mahdollisuuden, ylioppilasteatterilaiset näyttivät yhdenlaisen Seitsemän veljeksen modernin version omavaraistaloudesta metsässä, joka ei enää ole neitseellinen Impivaara. Omavaraisuus- ja metsäänpakotarinoiden taustalla häämöttää monesti yksilöratkaisu-puhetapa, jossa kulttuurisiin ja yhteisöllisiin ongelmiin vastataan yksilön valinnoilla. Talousjärjestelmämme ajaa kulttuuriamme yhä yksilökeskeisemmäksi, emmekä kykene kuvittelemaan kollektiivista ulospääsyä elämäntapakriisistä. Ympäristöahdistus kumpuaa osin tästä umpikujan kokemuksesta.

Kuinka metsään muuttaminen toimisi aitona yhteiskunnallisena valintana, voisiko vaikka 100 000 suomalaista muuttaa metsään? Ekologisesti ajatellen autioituneiden pientilojen uudelleenasuttaminen omavaraishengessä olisi luultavasti kestävämpää kuin suoraan metsään muuttaminen ja sinne uudis-ekotalon rakentaminen. Toisaalta kaupunki voi olla tehokkaampi resurssien jakamisessa suuremmalle joukolle. Myös metsäasuja tarvitsee jonkinlaista infrastruktuuria, vaikka sähköverkosta irtautuisikin. 

Kyllä, esitys on toki fiktiota, ehkä vähän romanttista utopiaa sielulle, ja tikulla silmään sitä, joka sepitteen yksityiskohdista nillittää. Mutta kun esitys kerran heitti katsojalle omavaraisen tulevaisuuden haasteen, katsoja täältä vastaa. 

Voisiko siis infra-yhteiskunnalle selkänsä kääntämisen tarinaperinnettä pohtia kriittisesti; millainen elämäntapa oikeastaan on kestävintä, mistä teemme representaatioita ja laulamme lauluja? Ja mikä metsän tai järven osuus on tässä kaikessa? Onko se opettajamme, vastustajamme vai materiaalivarastomme? Onko sillä esityksessä omaa ääntä ihmisten dialogin lomassa? 

Taideteoksissa ratkaisun tarjoaminen on kysymistä hankalampaa. Ylioppilasteatterin sanoma lienee se, että ahdistukseen ja toivottomuuteen auttaa, että tekee edes jotain, mikä kullekin yksilölle sopii parhaiten. Saimaan demokraattinen tasavalta antoi puolestaan luvan myös nauraa periaatteessa traagiselle aiheelle, ihmisen itse sotkemalle ympäristösuhteelleen.

Linkki artikkelin sivulle

KATSO MYÖS