Planetaarinen ruokavalio

Julkaistu: 14.2.2023

Kestävän ruokavalion pohjana on monipuolinen kasvisruoka. Punaista lihaa suositellaan alle sata grammaa viikossa. Planetaariseen ruokavalioon siirtyminen edellyttää globaaleja ruokapoliittisia muutoksia ja taloudellisen eriarvoisuuden vähentämistä.

Päivitetty lautasmalli

Planetaarinen ruokavalio – alun perin englanniksi planetary health diet eli planetaarisen terveyden ruokavalio – on tutkijaryhmän laskelma siitä, mitä meidän pitäisi syödä ja mitä voimme tuottaa ympäristön kannalta kestävästi, jotta maapallo pystyisi ruokkimaan kymmeneen miljardiin kasvavan väestömäärän.

Laskelman tulos on vahvasti kasvispainotteinen ruokavalio, mutta lihaa, kalaa ja maitotuotteita on laskettu jonkin verran mukaan. Ruokavalion pohjana ovat täysjyväviljat ja vihannekset. Ruokavalion periaatteita voidaan soveltaa monenlaisiin ruokakulttuureihin.

Osittain suositukset vastaavat tuttua lautasmallia, jossa ateriasta puolet koostuu kasviksista. Planetaarisessakin ruokavaliossa suositellaan hedelmiä ja kasviksia syötäväksi yhteensä noin puoli kiloa päivässä.

Suurin ero siihen, miten Suomessa nyt yleisesti syödään on lihan ja maitotuotteiden merkittävästi pienempi määrä.

Planetaarisen ruokavalion päivittäisiin suosituksiin kuuluu esimerkiksi noin 230 grammaa täysjyväviljoja ja riisiä, 300 grammaa vihanneksia, 200 grammaa hedelmiä ja 250 grammaa meijerituotteita.

Alle sata grammaa päivässä suositellaan syötäväksi esimerkiksi palkokasveja (75 grammaa), perunaa ja muita tärkkelyskasveja (50 grammaa) ja pähkinöitä (50 grammaa). Rasvan vuorokausisuositus on noin 50 grammaa, josta suurin osa olisi tyydyttymättömiä rasvahappoja. Sokereita on laskettu mukaan noin 30 grammaa.

Lihan, kalan ja kananmunien suositusmäärät ovat niin pieniä, että niitä on parempi tarkastella vuorokautta pidemmällä ajanjaksolla. Viikossa suositellaan syötäväksi kalaa ja siipikarjan lihaa kumpaakin 200 grammaa. Punaista lihaa suositellaan syötäväksi alle 100 grammaa viikossa.

Kananmunia planetaariseen ruokavalioon kuuluu kuusi kappaletta kuukaudessa.

Grammamäärien laskemisen sijaan kannattaa huomioida ruokavalion yleiset periaatteet ja soveltaa niitä. Esimerkkimäärät on laskettu 2500 kalorin päivittäiseen tarpeeseen, joka ei välttämättä vastaa omaa tarvetta.

Omien ruokatarpeiden tunnistamista edesauttaa tietoinen, riittävän hidas syöminen, jossa huomioidaan ruoan makuja ja omaa nälän ja kylläisyyden tunnetta. Kohtuullista syömistä edesauttaa myös syöminen muiden ihmisten seurassa, planetaarisen ruokavalion tutkijat neuvovat.

Raportti kannustaa myös etsimään uusia makuja lautaselle. Meillä on yli 30 000 syötävää kasvia, joissa riittää kokeiltavaa eliniäksi, tutkijat muistuttavat Eatforumin nettisivulla.

Suunnittelu säästää resursseja

Planetaarisen ruokavalion periaatteiden seuraaminen on helpompaa, jos suunnittelee viikon tai pidemmänkin ajan ateriat ainakin pääpiirteittäin ennalta. Esimerkiksi joka toinen päivä voi olla kasvispäivä tai joka toinen ateria vegaaninen. Lihaa ja kalaa voi ripotella halutut määrät eri kohtiin viikkoa.

Suunnittelu ja suurempien ruokamäärien valmistaminen tai preppaaminen kerralla kannattaa myös ajan ja rahan säästämiseksi sekä hävikin vähentämiseksi. Suomi on sitoutunut YK:n kestävän kehityksen tavoitteeseen puolittamaan ruokahävikin vuoteen 2030 mennessä. Kotioloissa hävikkiä voi vähentää suunnittelun ohella myös kokkaamalla tähteistä.

Reseptejä tähderuokiin ja vinkkejä muihin arjen kestäviin valintoihin löytyy esimerkiksi kotitalousneuvontaa antavien Marttojen sivustolta. Järjestön mukaan kestävä ruoka on terveellistä, turvallista, eettistä, ekologista, herkullista ja taloudellista, ja näihin kaikkiin löytyy sivustolta ohjeita. Esimerkiksi ruoan turvallisuuteen vaikuttaa sen oikeanlainen säilytys ja valmistustapa.

Taloudellisuus taas korostuu etenkin ruuan ja energian hintojen noustessa. Ukraina on tärkeä maataloustuottaja, ja Venäjän hyökkäys maahan vaikuttaa elintarvikkeiden hintoihin ja saatavuuteen globaalisti. Samalla se muistuttaa, että ruokavalioissa ei ole kyse vain yksilön valinnoista, vaan kansallisesta ja kansainvälisestä politiikasta.

Kohti planetaarista ruokapolitiikkaa

Planetaarisen ruokavalion toteuttaminen vaatii laadukasta kasvispainotteista ruokaa tukevaa paikallista ja maailmanlaajuista ruokapolitiikkaa. Paikallisesti se tarkoittaa esimerkiksi ravitsevan ja maukkaan kasvisruuan tarjoamista useammin suurkeittiöissä, kuten oppilaitoksissa, ja vahvempaa panostusta kasvien viljelyyn. Tähän suuntaan ruokapolitiikkaa Suomessa nyt hitaasti käännetään.

Elokuussa julkaistu Ministeriöiden tulevaisuuskatsaus 2022 kuvaa nykytilannetta: “Suomi on lähes täysin omavarainen viljojen, lihan, perunan ja maidon tuotannossa, mutta kasvihuone- tai puutarhakasvien sekä kalojen osalta omavaraisuusastetta tulee nostaa.”

Proteiiniomavaraisuudenkin astetta halutaan kasvattaa, ja siinä kasviproteiinit vertautuvat lihaan ja “uusiin ja alihyödynnettyihin” proteiininlähteisiin. Silti kasviproteiini- ja öljykasvialan kasvua halutaan edistää Suomessa esimerkiksi panostamalla alan tutkimukseen, tuotantoon ja vientiin “mukaan lukien uudet proteiinilähteet, viljelytekniikka, vertikaaliviljely ja kasvinjalostus” sekä perustamalla palkokasveille huoltovarmuusvarastot.

Globaalisti planetaariseen ruokavalioon siirtyminen vaatii taloudellisen eriarvoisuuden vähentämistä. Kansaivälisen ruokapolitiikan tutkimusinstituutin mukaan planetaariseen ruokavalioon siirtyminen ei olisi taloudellisesti mahdollista monille eteläisen Afrikan ja Itä-Aasian ihmisille.

Planetaarisen ruokavalion laskelma julkaistiin lääketieteellisessä The Lancet -lehdessä vuonna 2019. Työryhmän loppuraportin löytää projektin eatforum.org-sivulta.

Teksti: Miia Vistilä 

Kuvat: Aino Huotari

Kirjoittaja on toimittaja ja kuvittaja, jolta ilmestyi juuri elämäntaito-opas 100 muistikirjavinkkiä.  

Paikalliset osaavat parhaiten

Julkaistu: 14.2.2023

Yli 80 prosenttia maapallon elonkirjosta sijaitsee alkuperäiskansojen hallinnoimilla alueilla. Paikalliset perinteiset elämäntavat ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta paremmin kuin erilliset suojelualueet, jotka erottavat ihmiset luonnosta. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon ja toimintaan nojaava suojelu myös purkaa siirtomaavallan ajoilta perityviä alistavia perinteitä ja vahvistaa ihmisten elinmahdollisuuksia alueilla.

Alkuperäiskansoilta viedään maat

Alkuperäiskansat hallinnoivat noin 22 prosettia maa-alasta, mutta 80 prosenttia elonkirjosta sijaitsee näillä alueilla, käy ilmi Siemenpuu-säätiön Luonnonsuojelun dekolonisaatio – Kohti kanssaelävää suojelua -julkaisusta. Kokoelmaan on kerätty yhdeksän esseetä ja yksi valokuvakooste alkuperäiskansojen näkökulmasta luonnonsuojeluun eri puolilta maailmaa. Yksityiskohtien kautta kuvataan, miksi vallalla oleva käsitys luonnonsuojelusta ihmisistä eristettyine suojelualueineen ei riitä luontokadon pysäyttämiseen ja mitä haittaa siitä on.

Suojelun mittarit huomioivat vain luonnontieteelliset muuttujat, ja koska suurin lajikirjo on alkuperäiskansojen mailla, suojeluun otetaan asutettuja maita. Luonnonsuojelualueen perustaminen tarkoittaa usein sitä, että alueella asunut alkuperäiskansa tai muu paikallisväestö, joka on elänyt alueella pitkään ympärillään olevaa luontoa kestävästi käyttäen, ajetaan väkivaltaisesti mailtaan ja “suojelijat” ryöstävät heidän tavaransa.

Karkotuksessa tuhoutuu paikkaan ja sen ihmisiin liittyvää tietoa ja kulttuuria, jossa ihminen on osa luontoa. Usein ihmisen ja luonnon suhdetta tukevat erilaiset henkimaailmaan liittyvät uskomukset ja rituaalit.

Elävän, ekologisesti kestävän ja laajan elonkirjon säilyttävän kulttuurin tilalle perustetaan paikallisilta kielletty alue, joka luonnonsuojelun varjolla varataan turisteille ja eliitin hyödyksi sekä virkistyspaikaksi. Tämä on siirtomaa-ajoilta jatkunutta kolonisaatiota, jota nyt harjoittavat yritykset, järjestöt, kansainväliset toimijat ja paikalliset eliitit.

Luonnonsuojelualue on tehoton

Luonnonsuojelualue voi auttaa yhden lajin säilymisessä, mutta lajien kirjoa se ei maailman mittakaavassa kovin hyvin suojele. Monet lajit ovat sopeutuneet alkuperäisasukkaiden elämäntapaan, esimerkiksi laidunnuksen sykliin, joka suojelun myötä päättyy. Silti suojelualueet saavat kannatusta. YK:ssa valmistellaan niin sanottua 30/30-mallia, jossa 30 prosenttia maapallon maa-alueista ja 30 prosenttia meristä suojellaan vuoteen 2030 mennessä. Alkuperäiskansojen järjestöt vastustavat esitystä.

Mallin kannatus ei perustukaan ekologiseen tehokkuuteen, ja ihmisoikeudet siitä on unohdettu kokonaan. Se nojaa maailmankuvaan, jossa ihminen on luonnosta erillinen ja luonto erikseen suojeltavaa, sekä valtapolitiikkaan, jossa alueiden kohtalosta päättävät muut kuin siellä asuvat ihmiset. Usein taustalla on rasistista ajattelua, jossa ympäristönsä parhaiten tuntevat alkuperäiskansat nähdään tietämättöminä “jaloina villeinä”, jotka “valkoisen pelastajan” täytyy nostaa kehityksen kelkkaan ja sivistää. Kehitys tarkoittaa luonnon näkemistä elävän elinympäristön sijaan resurssina ja myytävänä tuotteena, jota voidaan myydä: rakennetaan esimerkiksi patoja ja kaivoksia.

Yhteisösuojelualue ylläpitää luontoa ja kulttuuria

Dekolonisaatio on näiden rasististen rakenteiden purkamista. Luonnonsuojelun dekolonisaatiossa valtaa siirretään takaisin paikallisille ihmisille, jotka saavat itse päättää mitä suojelevat ja miten.

Nyt alkuperäiskansat asuttavat 40 prosenttia suojelualueista, mutta hallinnoivat vain yhtä prosenttia. 30/30-tavoite ei määrittele miten luontoa suojellaan, tavoitteen voisi toteuttaa paikallisen väestön ehdoilla. Luonnosuojelualueiden sijaan pitäisi perustaa yhteisösuojelualueita, joiden lähtökohtana olisi paikallinen elämäntapa, tieto ja tapakulttuuri, ehdottaa intialainen Arunopol Seal.

Paikallinen väestö voisi käyttää alueitaan esimerkiksi marjastukseen, sienestykseen, kalastukseen ja laidunnukseen perinteisillä kestäviksi todetuilla tavoilla. Näin suojeltaisiin tehokkaasti laaja-alaisia elinympäristöjä ja lajien kirjoja. Tiede ja perinnetieto täydentäisivät toisiaan.

Moni hyötyy nykymallista

Lajien määrä ja lajikirjon vaihtelu kertovat vastaansanomattomasti elämäntavan ekologisesta kestävyydestä. Vaikka luontokato on yleisesti tunnustettu ongelma, harva on sen ratkaistakseen valmis luopumaan rahasta ja vallasta. Päinvastoin muutoksen pitäisi tuoda lisää rahaa. Yritykset, järjestöt ja valtiolliset toimijat tekevät voittoa nykyisellä luonnonsuojelulla, ja ympäristötuhojen ekologiset kompensaatiot on sisällytetty yritysten tuloslaskelmiin.

Moni valtiokaan ei ole valmis luopumaan vallastaan, kuten oikeudesta hallita maata ja päättää, mitä luonnonvaroja hyödyntäviä yrityksiä, kuten kaivosyhtitöitä, alueillaan toimii.

Suomikaan ei ole ratifoinut alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta suojaavaa ILO 169 -sopimusta. Sopimus suojaisi  saamelaisten taloudellisia, sosiokulttuurisia ja poliittisia oikeuksia, joihin myös maaoikeudet lukeutuvat.

Eivätkä kaikki valtiot välitä luontokadosta. Brasiliassa on Jair Bolsonaron presidenttikaudella aktiviisesti vähennetty alkuperäiskansojen oikeuksia asuinalueisiinsa ja helpotettu kansainvälisten, myös suuryritysten mahdollisuuksia tuhota Amazonian sademetsää viljelymaaksi tai karjankasvatukseen avoimen kolonialistisella ja rasistisella politiikalla.

Lakeja voi muuttaa

Dekolonialisoidussa mallissa perinnetieto ja tapaoikeus tulisivat kansallisen lain tilalle. Esimerkiksi saamelaiset saisivat itse päättää, ketkä Tenolla kalastavat ja kuinka paljon. Todennäköisesti he sallisivat maltillisen kalastamisen paikallisille, kun nyt ainoat vaihtoehdot ovat joko kuka vain, joka kalastusluvan ostaa, tai ei kukaan.

Lainsäädäntöä voidaan dekolonisoida esimerkiksi sisällyttämällä siihen alkuperäiskansan tapoja tai antamalla kahden järjestelmän elää rinnakkain, jolloin on tärkeää määritellä selkeästi, missä asioissa seurataan alkuperäiskansan hallintojärjestelmää, missä valtioiden lakeja.

Lainsäädäntöön on yhdistetty alkuperäiskansan maailmankuvaa esimerkiksi Uudessa Seelannissa, jossa maoreille pyhä Whanganui-joki sai oikeushenkilön aseman. Whanganuihin laillisesti kuuluvaksi lasketaan myös sen sivujoet ja “kaikki sen fyysiset ja metafyysiset elementit”, kertoo aasialaisesta Salween-joesta kirjoittava tutkija Saw John Bright.

Hän toivoo Salweenille vastaavaa asemaa. Kiinasta Thaimaan kautta Myanmariin virtaavan joen liepeillä asuu paljon eri alkuperäiskansoja, joiden elämäntapaa ja ympäristöä kiinalaisyritysten patohankkeet uhkaavat.

Kunnioitus suojelun tilalle

Lakien ohella ajattelutavankin pitää muuttua, summaa professori Antti Salminen. Suojelu ei ole päämäärä, vaan seuraus kestävästä elämäntavasta.

Kulttuurin muutos vaatii materiaalista, henkistä ja hengellistäkin muutosta: täytyy ymmärtää, että ihminen ja luonto eivät ole minkään suhteen osapuolet, vaan ihminen sisältyy luontoon.

Elävän luonnon ohella tulee kunnioittaa myös elotonta laajemmin kuin vain resursseja kuten vettä ja kiviä. Tulee kunnioittaa myös kuolemaa osana luontoa, ja kaikkea sitä, mitä ei vielä ole, ei tule ja mistä ei vielä tiedetä.

Teksti: Miia Vistilä

Kuvitus: Maria Leskinen

Perinteinen joulumenu vegaanisesti

Julkaistu: 20.12.2022

Joulun perinneruoissa on rutkasti makuja, suolaa ja sokeria. Siirapin makeus tuo juhlan tunnelmaa muuten mietojen arkiruokien keskelle, ja suola on aina ollut tärkeä säilöntäaine. Esimerkiksi silakka tarkoitti alun perin suolalientä, johon voitiin säilöä kalan sijaan vaikkapa sieniä – sienisilakkaa. Kasvipohjaisilla ruoilla on ollut vankka asema ruokaperinteessämme, eikä ideoita vegaaniseen jouluruokaan tarvitse hakea kaukaa. Lihan ja muiden eläintuotteiden kulutus on kasvanut nykyiselle tasolle vasta viime vuosisadan loppupuolella. Uusien vegaanisten elintarvikkeiden myötä siirrytäänkin oikeastaan lähemmäs perinteitä.

Lanttulaatikko (iso vuoka tai monta pienempää)

2 kg lanttua tai valmista lanttusosetta

4 dl kaura- tai soijakermaa

2 dl korppujauhoa

1–2 dl siirappia

3 tl suolaa

1 maustemitta inkivääriä

½–1 maustemittaa valkopippuria

½ maustemittaa muskottipähkinää

Vuoan voitelemiseen ja pinnalle:

2 rkl margariinia

1 dl korppujauhoa

Kuori ja pilko lantut ja keitä ne kypsiksi. Lisää lanttujen keitinveteen noin 2 tl suolaa. Kaada lanttujen keitinvesi toiseen astiaan. Soseuta lantut survimella tai sauvasekoittimella ja lisää keitinlientä tarvittava määrä. Voit myös käyttää valmista sosetta.

Sekoita lanttusoseeseen kaura- tai soijakerma, korppujauho ja siirappia vähän kerrallaan välillä maistaen. Lisää myös mausteita ja tarvittaessa suolaa vähän kerrallaan.

Voitele uunivuoka tai -vuoat (n. 3 l) ja kaada seos vuokaan. Kuvioi pinta lusikalla, ripottele päälle korppujauhoa ja muutama nokare margariinia. Paista 175 asteessa noin 2 tuntia.

Sinappihunnutettu nyhtökaurapaisti

2 pkt (480 g) maustamatonta nyhtökauraa

1 iso jauhoinen peruna (n. 200 g)

½ dl korppujauhoa

½ dl perunajauhoa

½ dl rypsiöljyä

1 dl omenasosetta

1 dl kaura- tai soijakermaa

1 rkl Dijon- tai muuta vahvaa sinappia

1 tl suolaa

½ tl kuivattua timjamia

½ tl kuivattua rosmariinia

½ tl kuivattua salviaa

½–1 maustemittaa mustapippuria

Kuorrutukseen:

2–3 rkl makeaa sinappia (tai muuta sinappia ja ½ tl sokeria)

1 rkl rypsiöljyä

2–3 rkl korppujauhoa

kokonaisia neilikoita

Pese ja pilko peruna, älä kuori. Keitä kypsäksi. Kaada nyhtökaura kulhoon ja murenna isommat palat. Muussaa peruna haarukalla ja sekoita nyhtökauran joukkoon. Lisää korppu- ja perunajauho ja sekoita huolellisesti.

Sekoita toisessa kulhossa öljy, omenasose ja kaura- tai soijakerma tasaiseksi. Lisää sinappi ja mausteet. Kaada seos nyhtökauran joukkoon ja sekoita hyvin.

Muotoile nyhtökaurataikinasta kostutetuin käsin paisti voideltuun uunivuokaan tai uunipellille leivinpaperin päälle. Tasoittele paistin pinta.

Sekoita makea sinappi ja öljy, ja sivele se tasaisesti nyhtökaurapaistin pintaan. Voit myös käyttää samaa sinappia kuin taikinaan ja lisätä ½ tl sokeria sinappikuorrutteen makeuttamiseen. Ripottele päälle korppujauhoa ja töki paistin pintaan halutessasi kokonaisia neilikoita.

Paista 175 asteessa 45 minuuttia. Tarkkaile paistia uunissa – jos se alkaa lässähtää, laske uunin lämpötilaa. Anna paistin vetäytyä ainakin pari tuntia.

Paistinkastike

2 rkl margariinia

2 rkl vehnäjauhoa

3 dl kaura- tai soijakermaa

1–2 dl vettä

2 tl Dijon- tai muuta vahvaa sinappia

½ tl kuivattua timjamia

½ tl kuivattua rosmariinia

suolaa tarvittaessa

Sulata margariini kattilassa ja sekoita joukkoon vehnäjauho. Kaada kattilaan kaura- tai soijakermaa vähän kerrallaan koko ajan sekoittaen. Lisää tilkka kylmää vettä, ja sekoita, kunnes kastike on tasaista. Anna kiehua hetki miedolla lämmöllä välillä sekoittaen. Lisää sinappi ja mausteet. Lisää tarvittaessa vielä vettä, kunnes kastike on sopivan paksua. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

Sienisalaatti

250 g suolaan säilöttyjä sieniä, esim. rouskuja

1 pienehkö kirpeä omena

1 pieni punasipuli

1 dl makeuttamatonta vegaanista vispiä (esim. Oatly)

100 g kaura- tai soijafraichea

1 rkl omena- tai valkoviinietikkaa

ripaus sokeria

ripaus mustapippuria

suolaa tarvittaessa

Huuhtele tai liota suolasieniä tarvittaessa suolaisuuden vähentämiseksi. Pilko omena ja sipuli pieniksi paloiksi. Pilko tarvittaessa myös sieniä pienemmiksi.

Vatkaa vispi kulhossa kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää fraiche ja sekoita. Lisää sienet, omena, sipuli ja etikka. Mausta ripauksella sokeria ja mustapippuria. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa ja mausteita. Anna maustua jääkaapissa ainakin pari tuntia tai yön yli.

Chilisuklaatryffelit

300 g tummaa suklaata

2 dl kaura- tai soijakermaa

50 g margariinia

½ dl tomusokeria

1–2 tl chilitahnaa (esim. sambal oelek)

Pinnalle:

1 dl tummaa kaakaojauhetta

Sulata suklaa kerman joukossa kattilassa miedolla lämmöllä, älä keitä. Anna jäähtyä hetki ja lisää sitten margariini, tomusokeri ja chilitahna. Sekoita huolellisesti ja anna jäähtyä.

Pyörittele jäähtyneestä massasta kahdella lusikalla pyöreitä parin sentin nokareita. Pyörittele tryffelit kaakaojauheessa. Säilytä valmiit tryffelit suljetussa rasiassa jääkaapissa.

Lue lisää itämerensuomalaisista perinneruoista: Perinnevegeä. Anniina Ljokkoi ja Liisa Kaski. SKS Kirjat 2021.

Teksti: Katariina Riipinen

Kuvitus: Viima Iivonen

Biokaasu – energiaa biojätteestä

Julkaistu: 20.10.2022

Uusiutuvista raaka-aineista valmistuva vähäpäästöinen biokaasu voisi korvata fossiilisen maakaasun.

Biokaasu on ympäristöystävällinen, uusiutuva polttoainevaihtoehto, jota voidaan valmistaa kaikentyyppisestä biojätteestä. Fossiilisena polttoaineena tunnettu maakaasu on puolestaan syntynyt miljoonien vuosien kuluessa kuolleiden eliöiden hajotessa syvällä maan uumenissa. Molemmat kaasut koostuvat suurimmaksi osaksi metaanista, minkä perusteella uusiutuva biokaasu onkin erinomainen korvaaja maakaasulle.

Metaanin palamisreaktiossa syntyy vettä ja hiilidioksidia. Kuten hiilidioksidi, myös metaani on kasvihuonekaasu, joten se absorboi eli imee itseensä maasta heijastuvaa lämpösäteilyä lämmittäen maapalloa.  Metaanilla on kuitenkin korkeampi lämmönsitomiskyky hiilidioksidiin verrattuna, mikä tekee siitä noin 28 kertaa voimakkaamman kasvihuonekaasun.

Tästä syystä olisikin paljon viisaampaa kerätä esimerkiksi kaatopaikoilla itsestään syntyvä metaani talteen ja käyttää hyödyksi sen sisältämä energia, kuin antaa sen vapautua ilmakehään voimistamaan ilmastonmuutosta.

Kaikki lähtee kierrätyksestä

Biokaasua valmistetaan suurissa reaktoreissa mädättämällä orgaanista jätettä. Mikrobit hajottavat biomassaa, jolloin syntyy muun muassa metaania ja hiilidioksidia.

Raaka-aineet kaasun valmistuksessa vaihtelevat kotitalouksien biojätteistä vedenpuhdistamoiden jätevesilietteisiin. Myös maatalouden biomassassa on merkittävä potentiaali biokaasun tuotantoon, sillä esimerkiksi lanta ja viljelykasvien syömäkelvottomat osat voidaan hyödyntää prosessissa. Biokaasutuotannossa energiaa saadaan siis tuotettua normaalisti hukkaan menevästä jätteestä.

Tuotantoprosessi alkaa biomassan murskauksella. Joukkoon lisätään yleensä myös vettä, jotta massan käsittely sujuisi helpommin. Reaktoreiden lämpötila säädetään noin 37 celsiusasteeseen mikrobien olosuhteiden optimoimiseksi. Tämän jälkeen massaa mädätetään anaerobisissa eli hapettomissa oloissa noin kolmen viikon ajan.

Lopuksi mikrobien aineenvaihduntatuotteena syntynyt kaasuseos kerätään talteen, ja siitä poistetaan epäpuhtauksia kuten hiilidioksidia, vesihöyryä ja rikkiyhdisteitä. Puhdistuksen jälkeen kaasu sisältää vähintään 95 prosenttia metaania, jolloin sitä voidaan kutsua biometaaniksi.

Jäljelle jäänyt ravinnepitoinen käsittelyjäännös voidaan käyttää maataloudessa lannoitteena korvaamaan teollisesti valmistettuja lannoitteita.

Energiaa ruoantähteistä

Biokaasulla on useita eri käyttökohteita energiahuollossa. Sitä voidaan käyttää muun muassa sähkön- ja lämmöntuotannossa, mutta erityinen potentiaali sillä on kuitenkin liikennepolttoainekäytössä.

Metaanimolekyyli rakentuu vain yhdestä hiiliatomista, johon on sitoutunut neljä vetyä. Öljypohjaiset polttoaineet taas koostuvat pitkistä ja haarautuneista hiilivetyketjuista, joten ne ovat rakenteeltaan metaanimolekyyliä paljon monimutkaisempia. Tämän perusteella metaanin hiilisäilö on bensiiniä ja dieseliä paljon pienempi, jolloin sen palamisessa syntyvät hiilidioksidipäästöt ovat perinteisiin polttoaineisiin verrattuna lähes olemattomat.

Kemiallisen rakenteensa vuoksi bensiinin ja dieselin palaminen on aina osittain epätäydellistä, jolloin palamistuotteena syntyy hiilidioksidin lisäksi myös myrkyllistä hiilimonoksidia eli häkää. Koska metaanimolekyyli on rakenteeltaan pieni ja yksinkertainen, se reagoi hapen kanssa paljon helpommin kuin raskaammat polttoaineet. Kokonaisuudessaan metaanin palaminen tuottaa jopa 85 prosenttia vähemmän päästöjä muihin polttoaineisiin verrattuna.

Kaasulla toimivissa ajoneuvoissa on kaksi erillisistä polttoainetankkia, joista toinen on tarkoitettu kaasulle ja toinen bensiinille tai dieselille. Auto käyttää usein käynnistyksessä öljypohjaista polttoainetta, mutta ajossa se kuluttaa vain kaasua. Kaasun loppuessa autolla voi ajaa myös pelkästään toisen tankin polttoaineella.

Kaasuautoja myydään koko ajan kasvavassa määrin uutena, mutta lähes jokaisen ajoneuvon voi myös muuntaa kaasuautoksi. Lisäksi Traficom eli Suomen liikenne- ja viestintävirasto myöntää muuntamiseen rahallista tukea.

Biokaasu Suomessa

Suomessa biokaasun suurin valmistaja on Gasum, mutta kaasua voidaan valmistaa myös pienemmässä mittakaavassa. Esimerkiksi laukaalaisen maanviljelijä Erkki Kalmarin tilalla on toiminut biokaasulaitos jo yli kaksikymmentä vuotta. Laitos tuottaa energiaa oman maatilan käyttöön ja ylijäävää kaasua myydään paikallisille kaasuautoilijoille. Tämän lisäksi Kalmarin perustama perheyritys Metener Oy suunnittelee ja kehittää uusia biokaasulaitoksia.

Myös Kaarinan Tuorlassa sijaitsevassa Livian Ammattiopistossa valmistetaan biokaasua oppilaitoksen omalla maatilalla. Raaka-aineena Liviassa käytetään lannan ja kuivikeoljen lisäksi esimerkiksi kasvi- ja kalanperkuujätettä. Maaseutuopiston biokaasulaitos vastaanottaa biojätettä myös paikallisilta asukkailta.

Vaikka biokaasutuotanto on ollut tähän asti melko vähäistä Suomessa, kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Tuotanto kasvoi viime vuonna jopa 43 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna ja yli puolet liikennepolttoaineena käytetystä kaasusta oli biokaasua. Kuusi uutta biokaasulaitosta aloitti toimintansa ja useita vastaavia oli suunnitteilla.

Teksti ja kuvitus: Aino Maaheimo

Vaelluksella Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Julkaistu: 18.10.2022

Luonto-Liiton vuotuinen, jo perinteeksi muodostunut vaelluskurssi huipentui tänä vuonna viikon mittaiseen vaellukseen Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Turkulainen Helmi osallistui ensimmäistä kertaa pitkälle vaellusretkelle, ja se olisi hänen puolestaan voinut jatkua vielä pidempäänkin.

Mikä oli reissun paras hetki? Entä huonoin?

Retken viimeinen ilta oli huikea ja ikimuistoinen. Sää oli myrskyinen, ja vietimme aikaa kodassa. Rankkasade ropisi kattoon, mikä teki hetkestä tunnelmallisen. Hyviä hetkiä oli kuitenkin paljon, ja on vaikeaa valita vain yhtä. Esimerkiksi nousut tuntureille olivat upeita. Oli myös hienoa huomata, miten nopeasti vaeltamiseen tottui. Käveleminen jäi lihasmuistiin, ja jo ensimmäisten päivien jälkeen vaeltaminen tuntui aina vain helpommalta.

En ollut aiemmin käynyt edes Oulussa, joten etelän kasvatille retki Lapin erämaahan tuntureiden laelle oli hyvin vaikuttava. Vaellus oli myös ensimmäinen pidempi vaellukseni. Olen aiemmin ollut vain hyvän sään viikonloppuretkeilijä, mutta vaelluskurssilta sain paljon uutta intoa ja inspiraatiota, tietoja ja taitoja itsenäiseen vaeltamiseen.

Huonoa hetkeä on hankalampi keksiä. Mieleen jäivät pienet käytännön asiat, kuten se, miten rinnettä ylös noustessa huomasin pakanneeni rinkan huonosti. Mäessä ei voinut alkaa purkaa rinkkaa ja asetella sitä paremmin. Käytännön ongelmat kuuluvat vaellukseen, ja vastoinkäymisistä oppii aina jotain uutta.

Mikä oli hienoin luontohavainto?

Lapissa näki paljon sellaista, mitä en ole Etelä-Suomessa koskaan nähnyt. Esimerkiksi lakkaa kasvoi luonnossa paljon, ja sitä sai kerätä aamupuuroon mustikoiden kaveriksi. Näin porojakin ensimmäistä kertaa.

Mieleen jäivät myös persoonallisen näköiset käppyräkoivut, jotka kasvoivat tarhamaisesti rykelminä. Harvaan kasvavat männyt olivat myös mielenkiintoisia. Ne toivat mieleen abstraktin maalauksen, johon taiteilija ei ole jaksanut maalata paria puuta enempää.

Mikä oli paras paikka, missä retken aikana kävit?

Retken toisena päivänä pysähdyimme Sioskurussa autiotuvalla. Tuvat eivät olleet mitenkään erikoisia Pallas-Yllästunturissa, mutta tämä oli niistä ensimmäinen. Autiotupa sijaitsi laaksossa, ja sitä kiersi joki. Upea maisema teki todella vaikutuksen.

Myös Montellin maja toiseksi viimeisenä yönä jäi mieleen. Sekin oli autiotupa, mutta miljöö oli tuulisempaa ja karumpaa. Kasvusto oli hyvin matalaa, ja kaikessa karuudessaan paikka oli hyvin omanlaisensa ja upea. Montellin majalla saimme olla rauhassa, sillä suurin osa muista vaeltajista jatkoivat vain suoraan eteenpäin. Paikka oli kaunis ja hiljainen.

Mikä oli tärkein tavara, joka sinulla oli mukana? Entä mikä oli turhin painolasti?

Minulla oli matkassa mukana Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Dystooppiseen scifi-romaaniin sai uppoutua oikein kunnolla. Vaellus oli hyvin kokonaisvaltainen kokemus, joten teki hyvää heittäytyä hetkeksi kirjan pariin. Lukeminen antoi voimia tuntureilla olemiseen. Kirjan maailma ja Lapin maisemat olivat hyvin erilaisia, mutta molemmat omalla tavallaan upeita.

Sukkia pakkasin aivan liikaa. Olin saanut etukäteen vinkin, että vaellukselle on turha ottaa uusia sukkia jokaiselle päivälle. Olin ollut hyvin epäileväinen asian suhteen, mutta se osoittautui aivan todeksi: vaelluksella jalat hikoilevat kengissä jo muutamassa tunnissa, ja hikiset sukat kannattaa vain kuivata yön yli. Kun yöksi laittaa toiset, puhtaat sukat jalkaan, voi edellispäivän vaellussukat laittaa taas seuraavan kävelyretken ajaksi päälle. Kolme sukkaparia olisi siis hyvin riittänyt, ja muutama pari jäikin minulta kokonaan käyttämättä.

Mikä oli retken paras ruoka?

Ennen vaellusta järjestetyillä teoriakerroilla sain ohjeita ruoan kuivaamiseen. Päädyin kokeilemaan omien bravuurireseptieni kuivaamista: tofu-ohrattoa ja kasvissosekeittoa. Vedessä turvottamalla ja öljytilkan kera ne osoittautivat ehdottomasti retken parhaiksi ruoiksi. En ollut aiemmin kokeillut ruoan kuivaamista, mutta aion kyllä jatkaa sitä myös tulevia vaelluksiani varten.

Yllätys oli, että kauppojen kalliit vaelluksille suunnatut kuivaruoat olivatkin pettymys. Itse kuivaaminen oli siis hyvin palkitsevaa ja kannattavaa. Se oli myös helppoa, vaikka veikin aikaa.

Sattuiko matkalla kommelluksia?

Ensimmäisenä iltana jätimme telttaparini kanssa rinkat kauas teltan ulkopuolelle. Yöksi oli luvattu sadetta, joten käärimme ne pressun alle. Aamulla heräsimme sateen ropinaan, joka tuntui vain jatkuvan. Rinkoissa olivat myös kaikki sadevarusteemme, joten emme voineet muuta kuin kastella itsemme sateessa saadaksemme rinkkamme teltalle. Rinkat säilyivät onneksi kuivina. Seuraavina öinä jätimme rinkat lähelle telttaa.

Lähtisitkö uudestaan?

Ehdottomasti! Olisin mielellään voinut jatkaa vaeltamista pidempäänkin. Kotiin oli tietenkin mukava tulla, mutta viihdyin vaelluksella ja olisin jaksanut kävellä kauemminkin. Kurssilta opin tärkeitä tietoja ja taitoja, ja uskallan nyt lähteä vaeltamaan yksin tai ystävän kanssa.

Vaelluksella oleminen oli hyvin erilaista kuin arkielämä. Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon palaaminen olisi ihanaa. Retki oli ehdottomasti ikimuistoinen ja haluan palata retken ajatuksiin, hetkiin ja muistoihin vielä moneen otteeseen.

Haastattelu: Milla Mykrä

Kuvat: Joacim Kaila

Lohkoketju – aikamme merkittävin keksintö vai ilmastotuhon kiihdyttäjä?

Julkaistu: 18.10.2022

Mikä on lohkoketju? Moni tietää sillä olevan jotain tekemistä Bitcoinin kanssa ja liittää sen mielikuviin kyseenalaista mainetta niittäneestä NFT-ilmiöstä, kryptolouhinnan valtavasta sähkönkulutuksesta sekä somepöhisijöistä, joilla on käyttäjäkuvanaan ruma apina. Lohkoketjusta puhutaan kuitenkin myös suurimpana teknologian keksintönä sitten internetin. Mitä se merkitsee ja voidaanko sillä saavuttaa yhteiskunnallista hyvää?

Alussa oli suo, kuokka ja Satoshi Nakamoto.

Kukaan ei tiedä, kuka nimen takana on. Ei tiedetä, onko kyse edes yhdestä henkilöstä vai piilotteleeko nimimerkin takana jokin isompi taho. Joka tapauksessa Nakamoton nimellä julkaistiin 31. lokakuuta 2008 kryptografia-aiheisella sähköpostilistalla artikkeli, joka oli otsikoitu Bitcoin: A Peer-to-Peer Electronic Cash System.

Kirjoitus kuvailee digitaalisen tilikirjamekanismin, jonka avulla sähköisen valuutan vaihto on nopeaa, eikä sen hyväksymiseen tarvita luotettua kolmatta osapuolta. Jokainen lohko koostuu edellisen lohkon synnyn jälkeen lähetetyistä vaihto-operaatiopyynnöistä. Pyynnöistä kirjautuu muistiin vaihdon aikaleima, rahayksikön edellisen omistajan sähköinen allekirjoitus sekä koko lohkoa edeltävän lohkon informaatiosta pakattu tiiviste. Lohko hyväksytään osaksi operaatioiden ketjua vasta silloin, kun algoritmin vaatima määrä laskentatehoa on käytetty.

Laskentatehoa käyttävät yhteistyössä tilikirjaverkkoon kuuluvat käyttäjät, joiden oletetaan antavan laskentatehonsa vain oikeellisten ketjujen kasvattamiseen. Ketjuttuneiden lohkojen sisältöä ei ole mahdollista muuttaa jälkikäteen muokkaamatta yksitellen ketjun jokaista lohkoa aina tavoiteltuun lohkoon asti, mikä vaatii valtavan määrän laskentatehoa.

Kryptografian alalla toteutus on simppeli. Mekanismi kirjaa ylös jokaisen yksittäisen rahan vaihdon, jonka käyttäjien verkosto on hyväksynyt. Hyväksytyn sisällön muuttaminen jälkikäteen on todella vaivalloista, tarpeeksi pitkällä ketjussa olevien lohkojen muokkaaminen jopa melkein mahdotonta, joten järjestelmä on turvattu väärinkäytöltä.

Jokaisen käyttäjän on mahdollista selata ketjujen sisältö läpi, eli kirjaukset ovat julkista tietoa, eikä niiden hyväksyntään tarvita virallista kolmatta osapuolta, kuten perinteisessä pankkitoiminnassa on tapana. Vaihdon osapuolten tiedot eivät kuitenkaan jää verkoston luettaviksi, joten järjestelmä on periaatteessa anonyymi.

Muutamaa kuukautta artikkelinsa julkaisun jälkeen Nakamoto julkaisi Bitcoin-ohjelmiston ensimmäisen version ja louhi ketjun alkulähteen, genesislohkon. Historiankirjoissa kääntyi uusi sivu.

Kryptovaluutan todellinen hinta

Bitcoinin lohkoketjun mullistavuus on siinä, miten sovellus kirjaa lopullisesti ylös yksittäiset vaihtotapahtumat. Aiemmat kryptovaluuttakokeilut olivat kaatuneet siihen, että rahan vaihtaessa omistajaa rahan antajan oli liian helppo huijata järjestelmää uskomaan, ettei vaihtoa ikinä tapahtunutkaan. Antaja saattoi käyttää saman rahan monta kertaa sovelluksen huomaamatta.

Bitcoinin sovelluksessa vähintään puolen verkoston käyttäjäkunnasta täytyy hyväksyttää eli louhia lohko, johon vaihtotapahtuma kirjautuu. Yhden uuden lohkon louhinta edellyttää tietynlaisen kryptografisen pulman ratkaisemista. Pulman vaikeustaso vaihtelee riippuen kulloisestakin kysynnästä ja tarjonnasta, ja Bitcoinin alkuvaiheilla louhinta ei vaatinut tietokoneelta ihmeempiä tehoja.

Tämän vuoden huhtikuussa louhintapulman ratkaisu vaati kuitenkin jo keskimäärin 122 sekstiljoonaa yritystä. Jokainen yritys syö sähköä. 122 tuhatta miljardia miljardia yritystä syö todella paljon sähköä. Pelkästään Bitcoinin louhinta kuluttaa vuodessa suurin piirtein saman verran sähköä kuin koko Norja tai Argentiina.

Kosovon valtio kielsi Bitcoinin louhinnan tammikuussa, kun halvan sähkön houkuttelemat louhijat aiheuttivat maassa sähkökatkoksia. New Yorkin osavaltio on asettanut rajoituksia Bitcoin-louhintaan ja epäsi tänä vuonna uuden toimintaluvan Greenidge Generation -yhtiöltä, joka palautti vanhan energialaitoksen takaisin toimintaan vain käyttääkseen kaiken laitoksen maakaasulla tuottaman sähkön Bitcoinin kultakuumeeseen.

Samaan aikaan Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaistaho ESMA:n varapuheenjohtaja Erik Thedéen ehdotti Financial Times –lehden haastattelussa, että Bitcoinin käyttämä järjestelmä pitäisi kieltää koko Euroopan unionin alueella.

Bitcoinille on vaihtoehtoja

Bitcoinin käyttämää lohkoketjumallia kuvaillaan termillä proof-of-work, työllä takaaminen, sillä verkoston “päätökset” tehdään nimenomaan tietokoneiden laskuteholla. Koska jokainen uusi lohko vaatii suuren määrän työtä, teoriassa ketjua ei kannata sabotoida, sillä tihutöiden vaatiman energiamäärän voisi yhtä hyvin suunnata uusien lohkojen louhimiseen.

Työllä takaaminen pitää verkoston vilpittömänä, sillä vilppi ei kannata. Järjestelmän kantava voima on kaksiteräinen miekka: toisaalta se on koko verkoston kuteen eheyden tae, toisaalta se on yksi aikamme merkittävistä energiantuhlaajista ja ilmastokriisin vauhdittajista.

Kaikki lohkoketjut eivät kuitenkaan ole samasta puusta veistettyjä. Toinen tapa saavuttaa verkoston yhteisymmärrys on proof-of-stake, osakkuudella takaaminen. Sen on todettu kuluttavan huomattavasti vähemmän sähköä.

Tässä mallissa, johon esimerkiksi maailman toiseksi suurin kryptovaluutta Ethereum on siirtymässä kokonaan tänä syksynä, verkoston luotto saavutetaan antamalla osa kryptovaluuttaomaisuudesta pantiksi. Jos käyttäjä jää kiinni vilpistä, menettää hän myös pantiksi laittamansa rahat. Tällä tavoin pyritään saamaan järjestelmän tukeminen palkitsevammaksi kuin huijaaminen, eikä ketjun ylläpitoon osallistuminen ja siinä menestyminen vaadi suurta määrää tietokonetehoa.

Osakkuudella takaamista käyttäviä kryptovaluuttoja vertailtaessa on todettu, että vaikka eri valuuttojen järjestelmien sähkönkulutuksessa on yhä keskinäisiä eroja, on energiannälkäisimmänkin valuutan sähkönkulutus vähintään tuhat kertaa pienempi kuin Bitcoinin.

Lohkoketjun hyödyt on siis mahdollista saada ilman sen pahimpia haittoja.

Tilikirja, mutta parempi

Perimmiltään lohkoketju on hajautettu tilikirja. Sen sisältö on jokaisen verkoston jäsenen luettavissa melkein reaaliaikaisesti, eikä sillä ei ole tarvetta perinteisen päätöksenteon jahkaavuuteen ja luotettuihin kolmansiin osapuoliin. Se on nopea ja kustannustehokas, eikä se voi tehdä inhimillisiä virheitä.

Lohkoketjuteknologiaa on jo alettu ottaa käyttöön pankkimaailmassa sekä erilaisilla teollisuuden aloilla. Esimerkiksi tuotantoketjujen valvomisessa on alettu hyödyntää lohkoketjua: ideaalitilanteessa esimerkiksi vaateteollisuudessa voisi lohkoketjuun olla tallennettuna tuotteen koko matka raakamateriaaleista vaatekauppaan, jokainen askel ja tuotantovaihe selkeästi kirjattuna, kaikkien välikäsien kirjanpito yhdessä paikassa.

Teknologiajätti IBM:n Blockchain Platform on monen tällaisen lohkoketjujärjestelmän pohjana. Biohajoavaa muovia valmistava Newlight-yritys käyttää siihen perustuvaa järjestelmää merkitäkseen tuotantoprosessin jokaisen kohdan hiilenkulutuksen, kun taas Plastic Bank maksaa sen avulla palkkaa merimuovin kerääjille.

Samalla teknologialla voidaan valvoa esimerkiksi louhittavien mineraalien alkuperää ja torjua epäinhimmillisistä työolosuhteista peräisin olevan raaka-aineen myyntiä. IBM Food Trust -lohkoketjuversio on suunnattu elintarviketeollisuuden käyttöön, ja sitä hyödyntää esimerkiksi Farmer Connect -yritys, joka pyrkii parantamaan kahvin tuotantoketjun läpinäkyvyyttä ja kahvinviljelijöiden oloja.

Sähkön vertaismyynnissä lohkoketju on suosittu valinta. Niissä maissa missä sähköverkon rakenne sen sallii, voivat esimerkiksi aurinkovoimalla sähköä tuottavat yksityistaloudet myydä ylimääräenergiansa toisille talouksille. Powerledger-yritys käyttää Ethereumin lohkoketjuun pohjautuvaa sähkönmyyntijärjestelmää.

Eteläafrikkalainen SunExchange, joka joukkorahoittaa aurinkopaneeleja erilaisille tahoille ympäri Afrikkaa, on myös perustanut Ethereumin päälle oman “rahansa” Sunexin, joka edustaa rahoittajien ostamia aurinkokennoja. Itse kennojen ostaminen tehdään kuitenkin Bitcoineilla. Lohkoketjulla on yritetty myös tehdä päästökauppaa.

Lohkoketjua on valjastettu myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Byrokratian koneiston hitaita rattaita on kokeiltu vauhdittaa lohkoketjuun perustuvilla järjestelmillä, joissa kansalaiset voivat suoraan päästä käsiksi erilaisiin hallinnollisiin tietoihin liittymällä lohkoketjuverkostoon. Virossa tehtiin vuonna 2017 kokeilu, jossa kansalaisille annettiin tällainen mahdollisuus henkilöllisyyspapereilla tunnistautuen. Tanskassa on testattu pienpuolueen sisäisessä äänestyksessä lohkoketjun toimivuutta.

Perinteisen päätöksenteon vaatima välikädet ja inhimillinen hidastelu kuluttavat resursseja, joita lohkoketjujen käyttö säästäisi. Teknologian avulla voisi saavuttaa läpinäkyvämpää yhteiskunnallista päättämistä ja hajautetumpaa vallankäyttöä, kun päätösten notarointi ei olisi enää pelkästään ennalta valitun viranomaisen käsissä.

Vain niin täydellinen kuin tekijänsä

Lohkoketjusta puhutaan kuin se olisi merkki taivaista. Kaikki mainitut käyttötarkoitukset kuulostavat toki hyviltä: rajattujen alueiden ongelmien rahoitus saadaan globaaliksi, kaupalliset toimijat saavat tuotantoketjunsa eheämmiksi ja tehokkaammiksi, kuluttajat saavat nähtäväkseen läpinäkyvän dokumentaation hyödykkeiden matkasta kauppoihin, hallitusten työtaakka suoraviivaistuu ja kansalaiset pääsevät tehokkaammin käsiksi tarvitsemaansa tietoon.

Periaatteessa tämä on mahdollista.

Monien kaupallisten lohkoketjuratkaisujen pohjana on IBM:n Blockchain Platform, joka on yksityinen verkosto. Näin ollen lohkoketjun muodostumiseen pääsevät vaikuttamaan vain ne, joilla on oikeus siihen. Kaupallisissa lohkoketjuissa kaikki kirjattu tieto ei ole myöskään yhtäläisesti saavutettavissa, vaan eri käyttäjillä on pääsy eri sisältöön.

Tällaiset verkostot eivät voi luottaa joukkovoiman luomaan kuriin ja nuhteeseen, vaan sama lopputulos on saavutettava valamiehistöä muistuttavalla järjestelmällä. Ei voida siis sanoa, että lohkoketju on automaattisesti läpinäkyvä ja demokraattinen.

Kuten kaikessa ohjelmoinnissa, testaamisen puute on valtava kompastuskivi lohkoketjuteknologiassakin. Jos järjestelmää ei testata ja tilkitä läpikotaisesti, lohkoketjun tietoturvallisuuteen ei voida luottaa. Suurimmat tietoturvariskit lohkoketjussa ovat käyttäjien sähköiset allekirjoitukset, jotka muodostuvat sähköisistä avainkoodeista. Jos hyökkääjä pääsee käsiksi avainkoodeihin, yksityisen verkon turvallisuus on vaakalaudalla.

Toisaalta kaupallisissa lohkoketjuissa verkoston osapuolet voivat sopia vehkeilystä lohkoketjun ulkopuolella: Yhdysvaltain kirjanpitäjäyhdistyksen lehdessä julkaistussa artikkelissa lohkoketjun vaikutuksesta tilintarkastukseen varoitetaan, etteivät lohkoketjuun tallennetut tilitiedot välttämättä ole yhtään sen oikeampia. Jos käyttäjillä on mahdollisuus kirjata lohkoon väärää tietoa, on koko ketjun paikkansapitävyys vaarassa.

Lohkoketju voi hyvinkin mullistaa perinteisen kirjanpidon, pankkitoiminnan ja byrokratian. Sen avulla voidaan tehostaa ympäristön käytön valvontaa ja suojelua, parantaa raaka-aineita käsittelevien työntekijöiden olosuhteita ja tehdä tuoteketjuista läpinäkyvämpiä sekä valmistajille että kuluttajille.

Teknologia on kuitenkin todella nuorta, ja sen kykyjä vasta koetellaan. Sen käyttöönotto on myös hyvin kallista. Vielä on liian aikaista sanoa, onko lohkoketju se tekniikan kulmakivi ja yhteiskunnallinen pelastaja, joksi sitä pedataan.

Teksti: E. H. Engblom

Kuvitus: Andrea Puscasu