Julkaistu: 14.2.2023

Yli 80 prosenttia maapallon elonkirjosta sijaitsee alkuperäiskansojen hallinnoimilla alueilla. Paikalliset perinteiset elämäntavat ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta paremmin kuin erilliset suojelualueet, jotka erottavat ihmiset luonnosta. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon ja toimintaan nojaava suojelu myös purkaa siirtomaavallan ajoilta perityviä alistavia perinteitä ja vahvistaa ihmisten elinmahdollisuuksia alueilla.

 

Alkuperäiskansoilta viedään maat

Alkuperäiskansat hallinnoivat noin 22 prosettia maa-alasta, mutta 80 prosenttia elonkirjosta sijaitsee näillä alueilla, käy ilmi Siemenpuu-säätiön Luonnonsuojelun dekolonisaatio – Kohti kanssaelävää suojelua -julkaisusta. Kokoelmaan on kerätty yhdeksän esseetä ja yksi valokuvakooste alkuperäiskansojen näkökulmasta luonnonsuojeluun eri puolilta maailmaa. Yksityiskohtien kautta kuvataan, miksi vallalla oleva käsitys luonnonsuojelusta ihmisistä eristettyine suojelualueineen ei riitä luontokadon pysäyttämiseen ja mitä haittaa siitä on.

Suojelun mittarit huomioivat vain luonnontieteelliset muuttujat, ja koska suurin lajikirjo on alkuperäiskansojen mailla, suojeluun otetaan asutettuja maita. Luonnonsuojelualueen perustaminen tarkoittaa usein sitä, että alueella asunut alkuperäiskansa tai muu paikallisväestö, joka on elänyt alueella pitkään ympärillään olevaa luontoa kestävästi käyttäen, ajetaan väkivaltaisesti mailtaan ja “suojelijat” ryöstävät heidän tavaransa.

Karkotuksessa tuhoutuu paikkaan ja sen ihmisiin liittyvää tietoa ja kulttuuria, jossa ihminen on osa luontoa. Usein ihmisen ja luonnon suhdetta tukevat erilaiset henkimaailmaan liittyvät uskomukset ja rituaalit.

Elävän, ekologisesti kestävän ja laajan elonkirjon säilyttävän kulttuurin tilalle perustetaan paikallisilta kielletty alue, joka luonnonsuojelun varjolla varataan turisteille ja eliitin hyödyksi sekä virkistyspaikaksi. Tämä on siirtomaa-ajoilta jatkunutta kolonisaatiota, jota nyt harjoittavat yritykset, järjestöt, kansainväliset toimijat ja paikalliset eliitit.

Luonnonsuojelualue on tehoton

Luonnonsuojelualue voi auttaa yhden lajin säilymisessä, mutta lajien kirjoa se ei maailman mittakaavassa kovin hyvin suojele. Monet lajit ovat sopeutuneet alkuperäisasukkaiden elämäntapaan, esimerkiksi laidunnuksen sykliin, joka suojelun myötä päättyy. Silti suojelualueet saavat kannatusta. YK:ssa valmistellaan niin sanottua 30/30-mallia, jossa 30 prosenttia maapallon maa-alueista ja 30 prosenttia meristä suojellaan vuoteen 2030 mennessä. Alkuperäiskansojen järjestöt vastustavat esitystä.

Mallin kannatus ei perustukaan ekologiseen tehokkuuteen, ja ihmisoikeudet siitä on unohdettu kokonaan. Se nojaa maailmankuvaan, jossa ihminen on luonnosta erillinen ja luonto erikseen suojeltavaa, sekä valtapolitiikkaan, jossa alueiden kohtalosta päättävät muut kuin siellä asuvat ihmiset. Usein taustalla on rasistista ajattelua, jossa ympäristönsä parhaiten tuntevat alkuperäiskansat nähdään tietämättöminä “jaloina villeinä”, jotka “valkoisen pelastajan” täytyy nostaa kehityksen kelkkaan ja sivistää. Kehitys tarkoittaa luonnon näkemistä elävän elinympäristön sijaan resurssina ja myytävänä tuotteena, jota voidaan myydä: rakennetaan esimerkiksi patoja ja kaivoksia.

Yhteisösuojelualue ylläpitää luontoa ja kulttuuria

Dekolonisaatio on näiden rasististen rakenteiden purkamista. Luonnonsuojelun dekolonisaatiossa valtaa siirretään takaisin paikallisille ihmisille, jotka saavat itse päättää mitä suojelevat ja miten.

Nyt alkuperäiskansat asuttavat 40 prosenttia suojelualueista, mutta hallinnoivat vain yhtä prosenttia. 30/30-tavoite ei määrittele miten luontoa suojellaan, tavoitteen voisi toteuttaa paikallisen väestön ehdoilla. Luonnosuojelualueiden sijaan pitäisi perustaa yhteisösuojelualueita, joiden lähtökohtana olisi paikallinen elämäntapa, tieto ja tapakulttuuri, ehdottaa intialainen Arunopol Seal.

Paikallinen väestö voisi käyttää alueitaan esimerkiksi marjastukseen, sienestykseen, kalastukseen ja laidunnukseen perinteisillä kestäviksi todetuilla tavoilla. Näin suojeltaisiin tehokkaasti laaja-alaisia elinympäristöjä ja lajien kirjoja. Tiede ja perinnetieto täydentäisivät toisiaan.

Moni hyötyy nykymallista

Lajien määrä ja lajikirjon vaihtelu kertovat vastaansanomattomasti elämäntavan ekologisesta kestävyydestä. Vaikka luontokato on yleisesti tunnustettu ongelma, harva on sen ratkaistakseen valmis luopumaan rahasta ja vallasta. Päinvastoin muutoksen pitäisi tuoda lisää rahaa. Yritykset, järjestöt ja valtiolliset toimijat tekevät voittoa nykyisellä luonnonsuojelulla, ja ympäristötuhojen ekologiset kompensaatiot on sisällytetty yritysten tuloslaskelmiin.

Moni valtiokaan ei ole valmis luopumaan vallastaan, kuten oikeudesta hallita maata ja päättää, mitä luonnonvaroja hyödyntäviä yrityksiä, kuten kaivosyhtitöitä, alueillaan toimii.

Suomikaan ei ole ratifoinut alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta suojaavaa ILO 169 -sopimusta. Sopimus suojaisi  saamelaisten taloudellisia, sosiokulttuurisia ja poliittisia oikeuksia, joihin myös maaoikeudet lukeutuvat.

Eivätkä kaikki valtiot välitä luontokadosta. Brasiliassa on Jair Bolsonaron presidenttikaudella aktiviisesti vähennetty alkuperäiskansojen oikeuksia asuinalueisiinsa ja helpotettu kansainvälisten, myös suuryritysten mahdollisuuksia tuhota Amazonian sademetsää viljelymaaksi tai karjankasvatukseen avoimen kolonialistisella ja rasistisella politiikalla.

Lakeja voi muuttaa

Dekolonialisoidussa mallissa perinnetieto ja tapaoikeus tulisivat kansallisen lain tilalle. Esimerkiksi saamelaiset saisivat itse päättää, ketkä Tenolla kalastavat ja kuinka paljon. Todennäköisesti he sallisivat maltillisen kalastamisen paikallisille, kun nyt ainoat vaihtoehdot ovat joko kuka vain, joka kalastusluvan ostaa, tai ei kukaan.

Lainsäädäntöä voidaan dekolonisoida esimerkiksi sisällyttämällä siihen alkuperäiskansan tapoja tai antamalla kahden järjestelmän elää rinnakkain, jolloin on tärkeää määritellä selkeästi, missä asioissa seurataan alkuperäiskansan hallintojärjestelmää, missä valtioiden lakeja.

Lainsäädäntöön on yhdistetty alkuperäiskansan maailmankuvaa esimerkiksi Uudessa Seelannissa, jossa maoreille pyhä Whanganui-joki sai oikeushenkilön aseman. Whanganuihin laillisesti kuuluvaksi lasketaan myös sen sivujoet ja “kaikki sen fyysiset ja metafyysiset elementit”, kertoo aasialaisesta Salween-joesta kirjoittava tutkija Saw John Bright.

Hän toivoo Salweenille vastaavaa asemaa. Kiinasta Thaimaan kautta Myanmariin virtaavan joen liepeillä asuu paljon eri alkuperäiskansoja, joiden elämäntapaa ja ympäristöä kiinalaisyritysten patohankkeet uhkaavat.

Kunnioitus suojelun tilalle

Lakien ohella ajattelutavankin pitää muuttua, summaa professori Antti Salminen. Suojelu ei ole päämäärä, vaan seuraus kestävästä elämäntavasta.

Kulttuurin muutos vaatii materiaalista, henkistä ja hengellistäkin muutosta: täytyy ymmärtää, että ihminen ja luonto eivät ole minkään suhteen osapuolet, vaan ihminen sisältyy luontoon.

Elävän luonnon ohella tulee kunnioittaa myös elotonta laajemmin kuin vain resursseja kuten vettä ja kiviä. Tulee kunnioittaa myös kuolemaa osana luontoa, ja kaikkea sitä, mitä ei vielä ole, ei tule ja mistä ei vielä tiedetä.

Teksti: Miia Vistilä

Kuvitus: Maria Leskinen