Nuorten Luonto

Julkaistu: 22.10.2019

Suomessa hakataan metsiä jatkuvasti. Puu on oikein käytettynä kestävä ja ekologinen raaka-aine, mutta senkin hyödyntämisellä on rajansa. Koko 2010-luvun ajan kiihtyneet hakkuuennätykset ovat tuhoisia niin ilmaston kuin metsien monimuotoisuuden kannalta. 

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuva: Kaisa Illukka

Metsät on kuvattu ja kirjoitettu osaksi Suomen tarinaa. Metsään mennään virkistäytymään, mutta sieltä saadaan myös elanto. Paineet puun käytöstä ovat laajentuneet perinteisestä teollisuuden raaka-aineesta vaihtoehdoksi muoveille ja fossiilisille polttoaineille. Biotaloushuumassa Suomen hakkuutavoitteet on hilattu entistä korkeammalle. Monimuotoisen metsäluonnon ja hiilinielujen säilyttäminen edellyttää kestävällä pohjalla olevaa metsien käyttöä, unohtamatta metsäluonnon suojelua.

Metsän suojelu- ja luontoarvosta puhuttaessa esiin nostetaan usein metsän ikä. Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander huomauttaa, että yleisesti käytetty termi ”vanha metsä” on hieman ongelmallinen ja epämääräinen. 

– Luonnonmetsällä ei oikeastaan ole ikää, sillä kaikki puut ovat eri-ikäisiä. Vallitsevan avohakkuumetsätalouden muovaaman metsän ikä on sen sijaan helppo laskea, sillä puut ovat aloittaneet kasvunsa samaan aikaan.

Ikä ei siis ole ainoa metsäalueen suojeluarvoa määrittävä tekijä. Kajanderin mukaan huomiota on oleellista kiinnittää myös metsän pienilmastoon, sijaintiin ja monimuotoisuuteen. Tällaisista metsistä on parempi puhua luonnonsuojelullisesti arvokkaina metsinä. 

Harvinaiset hiilinielut ja hiilivarastot

Suomen kiihtyvät metsähakkuut vaikuttavat osaltaan myös ilmaston lämpenemiseen. Ilmasto lämpenee, kun ilmakehässä on ihmisen vaikutuksesta yhä enemmän hiilidioksidia. Hiilidioksidi on kaasu, joka päästää lävitseen auringon valon, mutta estää lämpösäteilyn palaamisen avaruuteen. Metsiä kutsutaan hiilinieluiksi, sillä kasvit ja puut poistavat yhteyttäessään ilmakehästä hiilidioksidia sitoen sen itseensä uusiksi yhdisteiksi, kuten hiilihydraateiksi. Kun yhteyttävät puut kaadetaan ja maata muokataan hakkuissa, puiden ja kasvien hiilensidonta loppuu. Uuden puuston kasvaminen ja hiilensidonnan palaaminen entiselle tasolleen vie vuosikymmeniä.

Usein hiilinielukeskustelussa metsäteollisuuden edustajat ja poliitikot puoltavat hakkuita sillä, että tilalle istutettu nuori metsä sitoo kasvaessaan hakkuissa vapautuneen hiilen nopeasti takaisin itseensä. Aikanaan valtaosa hiilestä voikin sitoutua takaisin metsään, mutta Kajanderin mukaan hiilinielukeskustelussa sivuutetaan usein tyystin yksi tärkeä näkökulma – hiilen sidonnan lisäksi metsät toimivat hiilivarastoina. Suurin osa maailman hiilestä on varastoitunut maaperään, kasveihin, sekä tietysti fossiilisiin aineisiin.

– Mitä vanhempi metsä, sitä enemmän sen hiilivarasto on kasvanut. Avohakkuiden jälkeen tämä hiili vapautuu ilmakehään, kun sitä sitonut biomassa häviää, eikä nuori kasvava metsä kykene sitomaan sitä kaikkea itseensä. 

Hiiltä vapautuu myös hakkuun yhteydessä rikotusta maaperästä. Maata myllerretään ja muokataan, jotta istutetut taimet kasvaisivat siinä nopeammin. Kajander painottaa, että avohakkuualueet ovat käytännössä ensimmäisten vuosikymmenien ajan hiilen lähde.

– Maan muokkaamisessa hiilen vapautuminen maaperästä kiihtyy entisestään. Pahinta hiilivarastoiden vapautuminen on turvepohjaisilla avohakkuualueilla, eli suopohjaisilla metsillä. Siellä turve varastoi hiiltä itseensä erittäin tehokkaasti, mutta hajoaminen kiihtyy, kun maata kuivatetaan esimerkiksi ojittamalla.

Metsälajit ahdingossa

Hiilensidonta on vain yksi iso osa metsäkeskustelua, sillä kasvavat hakkuut ja nuortuva metsien ikärakenne ovat uhka myös Suomen metsien monimuotoisuudelle. Alkuvuodesta julkaistun Suomen lajien viidennen uhanalaisuusarvioinnin mukaan tutkituista lajeista uhanalaisia on joka yhdeksäs. Tällä niin sanotulla ”Suomen lajien punaisella listalla” on 2133 metsälajia, kun vuonna 2010 niiden määrä oli 1880. Listalle kuuluvat uhanalaisiksi, silmälläpidettäviksi sekä kadonneiksi luokitellut lajit. Uuden arvion mukaan metsissä on varsinaisia uhanalaisiksi luokiteltuja lajeja jo 833. 

Yksi uusimman uhanalaisuusarvion kriittisimmistä huomioista on se, että ennen hyvinkin elinvoimaiset lajit ovat reilun vuosikymmenen aikana muuttuneet uhanalaisiksi. Muun muassa tuttu hömötiainen on nyt arvioitu erittäin uhanalaiseksi. Kajanderin mukaan hömötiaiseen vaikuttaa merkittävästi avohakkuiden aiheuttama laajojen yhtenäisten metsäalueiden puute. Hömötiaisen lisäksi tästä kärsivät myös esimerkiksi liito-oravat.

Kajander kertoo, että lisääntyvät hakkuut ovat yhteinen tekijä lähes kaikkien uhanalaisten metsälajien ahdingossa. Hakkuut vaikuttavat lajeihin kuitenkin eri tavalla, esimerkiksi osa lajeista tarvitsee luonnontilaisissa metsissä esiintyvää lahopuuta. Ikivanhat puut puuttuvat talousmetsistä kokonaan, jolloin esimerkiksi hitaasti kasvavat jäkälät eivät ehdi kasvaa puiden pinnalle. 

– Vanhat, luonnontilaiset metsät ovat omanlaisiaan vakaita ja varjoisia elinympäristöjä, ja näitä hakkuut uhkaavat. Jotkut lajit ovat todella huonoja siirtymään paikasta toiseen. Ne vaativat vakaita, vuosikymmenistä toisiin samankaltaisina jatkuvia oloja, Kajander sanoo.

Suojelutavoitteita on lisättävä

Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta ehdottomasti tärkeintä on Kajanderin mukaan suojelun lisääminen, mikä tarkoittaa panostamista ympäristö- ja suojeluohjelmien rahoitukseen. Edellinen hallitus leikkasi tukia viime vuosina toimineelta metsien monimuotoisuusohjelma METSOlta, jonka tavoite oli alun perin suojella vajaat 100 000 hehtaaria metsää vuoteen 2016 mennessä. Jo aiempien leikkausten vuoksi vuodelle 2025 siirretty tavoite on aivan riittämätön suojelutarpeisiin nähden.

– Tällä hetkellä Etelä-Suomessa metsistä on suojeltu vain noin kolme prosenttia, loput ovat alttiita hakkuille. Meidän tulee kiireellisesti suojella niitä metsiä, joista luontoarvoja vielä löytyy. Pohjois-Suomessa suojelualueprosentti on vähän suurempi, mutta se ei sielläkään kata koko tarvetta, Kajander muistuttaa.

Merkittävä muutos niin Kajanderin kuin monien muiden metsä- ja ympäristöasiantuntijoiden mukaan olisi avohakkuiden voimakas vähentäminen. 

– Nykymuotoinen metsätalous kasvattaa talousmetsää aukosta seuraavaan avohakkuuseen, jolloin Suomea peittävät jatkuvasti paljaat tai nuorta puustoa kasvavat lajiköyhät alueet. Avohakkuutoiminnasta pitäisi siirtyä jatkuvapeitteiseen metsätalouteen.

Avohakkuiden vähentämistä ovat ajaneet monet ympäristöjärjestöt, ja vuonna 2018 polkaistiin käyntiin valtion maita koskeva kansalaisaloite nimeltä Avohakkuut historiaan. Se keräsi kuudessa kuukaudessa 61 438 nimeä, osoittaen monen suomalaisen toivovan luonnonmonimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen huomioivaa kestävää metsäpolitiikkaa.

 

Varteenotettava vaihtoehto avohakkuille

Jatkuvapeitteisessä metsänhoidossa metsän annetaan olla metsäinen, vaikka sitä välillä hakataankin. Hakkuut tehdään poistamalla metsästä kookkaita puita yläharvennuksina 15–30 vuoden välein. Avohakkuissa metsä hakataan 60–100 vuoden välein.

Jatkuvan kasvatuksen metsissä luontoarvoista pystytään huolehtimaan avohakkuita paremmin esimerkiksi jättämällä metsään lahopuuta, eri-ikäisiä puita ja eri puulajeja. Myös metsän maisemalliset arvot säilyvät, kun koko metsää ei kerralla hakata. Metsien suojelua jatkuva kasvatus ei kuitenkaan korvaa.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus ei automaattisesti tarkoita tulonmenetystä metsänomistajalle. Avohakkuut tuottavat kerralla suuremman potin hakatusta metsästä, mutta metsänomistaja joutuu samalla investoimaan niin metsän uudistamiseen kuin taimikon hoitoon. Jatkuvassa kasvatuksessa kulurakenne on erilainen: investoinnit ovat pienempiä ja lopulta tulot voivat siten olla jopa avohakkuita suuremmat. Lisäksi jatkuvan kasvatuksen metsät tarjoavat paremmat edellytykset monenlaiseen virkistyskäyttöön, millä on usein myös taloudellista merkitystä.