Taidehaukka: Muissa maailmoissa – taide ja empatia


Taiteen eri muodot imaisevat meidät mukanaan tiloihin ja kuvitteellisiin todellisuuksiin, joita emme muuten pääsisi koskaan kokemaan. Hetki jonkun toisen lajin nahoissa voi opettaa meille jotain empatiasta ja tavastamme suhtautua luontoon.

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvitus: Suvi Suitiala

Nurmikentällä vastaani ontuu räpylältään vioittunut valkoposkihanhi. Hanhen olemus surettaa kovin. Jokin hanhisäälissäni nostaa vanhoja tunnemuistoja pintaan, nimittäin Peukaloisen retkistä. Lapsena seuraamani animaatiosarja (Selma Lagerlöfin kirjan pohjalta) oli pakahduttava: kuinka fiktiivisiin hanhiin saattoikaan eläytyä ja kiintyä niin voimakkaasti!? Hanhet oli toki inhimillistetty ja laitettu puhumaan sujuvaa suomea, mutta se tuntui sivuseikalta sen rinnalla, että pääsi hanhien kokemusmaailmaan ja ymmärsi sitä. Kuluneena kesänä pääkaupunkiseudun hanhikeskustelua seuratessa mietin: lukekaa ystävät Peukaloisen retket, ja ehkä tunnette enemmän myötätuntoa hanhielämää kohtaan…

Lukemisen on tutkitusti havaittu lisäävän empatiaa eli kykyä samaistua, asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa. Kirjallisuuden väline on omiaan tähän: siinä pääsee usein tarkastelemaan maailmaa toisen pään sisältä ja kokemuksesta käsin. Sepite suo aika ihmeellisen mahdollisuuden leikkiä pääsevänsä pääsemättömiin maailmoihin, ja on sen vuoksi mitä parhainta samaistumisharjoittelua. Ei-ihmisten, erityisesti eläinten kuvitteellisesta näkökulmasta käsin on kirjoitettu jo kauan, etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Erämaan kutsu, Kalliovuorten kuningas, Ruohometsän kansa, Bim Mustakorva, Valtameren yksinäinen, Lokki Joonatan

Fantasiagenressä ”muodonmuuttajat” eli ihmiset, jotka kykenevät muuttumaan muiksi eläimiksi, toisaalta purkavat lajienvälistä kuilua, ja samalla alleviivaavat samaistumiskykyä. Kiinnostavia ovat myös tilanteet, joissa lukija ei välttämättä heti tiedä, kenen silmin hän maailmaa katselee, kuten Anni Kytömäen romaanin Kultarinta alussa. Jos ihminen on saanut kuvitella hetken olevansa ja käyttäytyvänsä kuin karhu, suhtautuuko hän eläviin karhuihin elinpiireineen enää samalla tavalla? Parhaassa tapauksessa karhu – tai muu eliö – ei ole enää vain kokemuksellisesti kaukainen objekti, vaan samalla tavalla kuin ihminen oman maailmansa kokemuksellinen keskus, toimiva minä, subjekti.

Kirjallisuuden ohella muutkin taiteenlajit ovat tarttuneet empatian kysymykseen. Draamateatterin ajatuksena on antaa katsojan elää pari tuntia esitystapahtumien mukana, eläytyä päähenkilön kohtaloon ja kokea lopulta katharsis eli tunteiden puhdistuminen. Teatterilla on kuitenkin vielä kirittävää ei-ihmisten kohtaloiden käsittelyssä, vaikka esimerkiksi Virus-teatterin esitys Den Andra Naturen tasoitti lajikuilua parhaansa mukaan ja esitystaideryhmä Toisissa tiloissa on vienyt katsojat susi- ja porosafareille. Safarien ajatuksena on ollut johdattaa ihmiset toisten lajien kokemusmaailmoihin, vähän kuin eläinlarppauksena.

Tanssitaiteella on oma käsitteensä, kinesteettinen empatia, joka tarkoittaa kehollista liikkeeseen samaistumista. Empatian ei siis tarvitse olla tunne- tai järkilähtöistä, vaan jaettua ruumiillista kokemusta. Tanssijoiden tuottama liike saattaa tuntua katsojan kehossa. Näin siis ihmisruumiiden välillä, mutta entä kinesteettinen empatia kaukaisempiin sukulaisiimme? Teatterikorkeakoulussa opiskellut koreografiystäväni kertoi kurssista, joka keskittyi suteen: tutkittiin suden biologiaa, suden kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea suden liikettä. Miten kiinnostava lähtökohta – onhan suden anatomia ja liike aivan erilaisia kuin ihmisen! Kuinka kinesteettinen empatia onnistuu eliöön, jonka aistimaailma ja keho ovat niin erilaiset kuin ihmisen?

Koiraeläimet ja nisäkkäät ovat ei-ihmisistä ne, joiden maailmoihin taide meidät on useimmin laittanut, mutta missä kulkevat eläin- tai eliöempatian rajat? Millä ehdoin empatia punkkia tai hirvikärpästä kohtaan voisi onnistua? Se voikin olla haastavaa, ehkä pieni satu ”Puutiaisen joulu” voisi nostaa kyyneleen ötökkävihamielisimpäänkin silmään… Hyönteismaailmaan on päästy yllättävämmistäkin näkökulmista viime vuosina, esimerkiksi ruotsalaisen kuvataiteilija Henrik Håkanssonin videoteoksessa The Beetle möngittiin äärimmäisen harvinaisen halavasepikän maailmassa. Tällaisten ”kuriositeettien” tuominen nykytaiteen piiriin on teko sinänsä: näyttää muitakin merkityksellisiä maailmoja kuin vain ihmisten kokemukset.

Kulttuurintutkimuksessa ja filosofiassa on oltu toistakin mieltä: emme voi koskaan tietää mitään toisen, toislajisen, jos edes toisen ihmisen kokemuksesta! Ehkä emme yksilökokemustasolla, mutta evolutiivisessa mielessä olemme kaikki kaukaisia sukulaisia, emme siis niin absoluuttisen  ”toisia” toisillemme. Ihmisen samaistumiskyvylle on löydetty viime vuosina neurobiologinenkin selitys: aivojemme peilisolut, joiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä toinen olento tekee ja miltä se tuntuu. Ilman tätä fysiologista pohjaa empatiakin olisi ilmeisen mahdoton. Empatiakykymme nousee siis luonnosta, evolutiivisesta historiastamme. Empatianeuronejakin on silti hyvä treenata, taiteen, leikin, kuvittelun tai vaikka animismin avulla.

On hyvä, jos empatia johtaa tunteesta ja ymmärryksestä käytännön toimintaan. Designmuseon The Critical Tide -näyttelyssä tarkasteltiin muotoilun, meren ja empatian kolmiyhteyttä. Näyttely esitteli esimerkiksi muotoiluprojekteja, joissa pyrittiin ja onnistuttiinkin parantamaan merieliöiden elinolosuhteita. Korallit ottivat keinotekoiset tukirakenteet omakseen ja mitä erilaisimmat eliöt asuttivat uudenlaiset aallonmurtajat, joihin oli tehty niille sopiva pintarakenne. Ihminen on pilannut paljon, ja kompensointihommat tuntuvat usein lähinnä epätoivoiselta hyvittelyltä. Valokuvat aallonmurtajan vallanneista värikkäistä kummajaisista kuitenkin liikuttivat: miksi ne näyttivät niin iloisilta!? Miksi heijastelen inhimillisiä tunteitani merenpohjaan asti? Ovatkohan peilisoluni kalibroitu ihan oikein? Vai voisiko näidenkin eliöiden ajatella tuntevan perustavaa ”elämäniloa” siitä, että ne kykenevät ylipäänsä jatkamaan olemassaoloaan?

KATSO MYÖS