Nuorten Luonto

Julkaistu: 20.4.2021

Perinteisellä luontovalokuvalla on ollut voimaa suojelutyössä. Valokuvalla on tehty etenkin kuvauksellisista eläimistä suojelun arvoisia. Ekokriittinen valokuvataide voi kuitenkin opettaa toisenlaisiakin katsomistapoja ihmiselle, joka on ahnas luontovalokuvaelämyksille.

 

Ekokriittisestä näkökulmasta valokuvaa on moitittu luontotodellisuuden vääristelystä ja toisaalta kännykkäkameran ja Instagramin myötä kuvankulutuskulttuurin voimistumisesta. Vaikka älypuhelin ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet kameran ja valokuvan lähes kaikkien saataville, siitä on samalla tullut osa kaiken kulutuksen kiihtymisen ilmiötä.

Valokuvataiteen tutkija Juha Suonpää on kirjoittanut erityisesti petoeläinten piilokojukuvauksen keinotekoisuudesta. Nämä kuvat eivät paljasta tai käsittele omaa lavastusmaisuuttaan tai ihmisen luontosuhteen omituisuuksia, vaan ne herättävät helposti katsojissaan turvallisuuden tunteen siitä, millaista luonnossa (vielä) on. Toisaalta koko valokuvauksen historia on paljolti jännitettä totuudenmukaisuuden ja leikittelevän manipuloinnin välillä. Yhä 2020-luvullakin voimakkaasta mediakriittisestä kasvatuksesta huolimatta valokuva tulkitaan usein dokumentiksi.

Villieläinvalokuvauksen itsekritiikki ja toisinnäkeminen ovat olleet ymmärrettävä reaktio eläinkuvapaljouteen. Brittiläisen Nick Brandtin Inherit the Dust -teoksessa eläinvalokuvat uudelleenkuvattiin luontaisessa, mutta ihmisen muuttamassa elinympäristössä. Näyttely oli esillä myös Suomen Kansallismuseossa vuonna 2019. Kuvien valmistusprosessin hiilijalanjälki lentoineen lienee kuitenkin ollut aikamoinen, eikä kuvissa toistuva länsimainen ekokatse Afrikan kurjuuteen ole aivan ongelmaton. Samalla Brandtin kuvat ovat alleviivatusti eläinkuvalavasteita ja kysyvät, miten käy elämyshakuisille wau-luontokuville ja niiden kulutukselle, kun villieläinpopulaatiot häviävät luontokadon myötä. Siirrymmekö vielä voimakkaammin digitaalisesti rakennettujen luontokuvien aikaan?

Esimakua tulevasta voisivat antaa valokuvataiteilija Ilkka Halson voimakkaasti käsitellyt kuvat, joiden luontomaisemat ovat spektaakkelimaisia näyttämöitä tai ulkoilmamuseoita ja toisaalta täysin kontrolloituja. Puu on saanut ympärilleen restaurointitelineet ja jokialue on katettu. Halso rinnastaa ihmisen ristiriitaisen luontosuhteen ja valokuvakatseen: luonto on täysin ihmisen haltuun ottama, manipuloima ja rajaama elämystuote.

Toisinaan valokuvan merkityssiirtymät voivat olla yhtä aikaa pieniä ja suuria. Luontovalokuvaaja Heikki Willamo on tullut tunnetuksi pitkäjänteisestä elinympäristöihin ja niiden eliöihin sitoutumisesta. Erityisesti Willamon eläinmuotokuvat hätkähdyttävät. Eliöt eivät ole niissä enää vain lajinsa edustajia, ”karhuja” tai ”töyhtötiaisia”, vaan yksilöitä. Willamo auttaa katsojaa kokemaan eri tavalla kuin perinteinen eläintä katsova kulttuuri on opettanut. Tämän karhun katse on aivan erilainen kuin tuon ‒ ehkä se on ihan erilainen tyyppi? Valokuvausobjekti muuttuu subjektiksi, eikä valokuvaamistapahtuman ainoa tietävä katse kuulu enää ihmiselle kameran takana.

Kuvataiteilija Tuula Närhisen teos Animal Cam pyrkii näyttämään maiseman eläimen silmin. Närhinen on tutkinut, kuinka eri eläimet erilaisine näköelimineen havaitsevat maailman. Välineenä taiteilija on käyttänyt itse rakentamaansa neulanreikäkameraa. Närhinen on valinnut teoksen kuvauspaikoiksi kunkin lajin luontaisen elinympäristön, ja ikään kuin leikkisästi laajentaa kuvamaailmaamme muun muassa myyräkameran kolokuvilla ja kalan vedenalaisella näkökulmalla. Mitä jos maailmankuvamme koostuisi muidenkin kuin ihmisten valokuvista ja katseista?

Myös riistakameratallenteita on tuotu taiteeseen, jotta yksinomaan ihminen ei hallitsisi kuvaa. Eläimet tulevat ja menevät, näyttäytyvät ja nuuhkivat kameraa kultaisesta leikkauksesta tai muista säännöistä välittämättä. Kuva on suttuinen ja harmaasävyinen, eikä jokainen sulka tai silmä kiillä terävänä. Posthumanistinen ajattelu pyrkii nostamaan ei-inhimillisen luonnon toimijuutta ja osallisuutta, jotta ihminen ei kuvittelisi olevansa ainoa toimijasubjekti maailmassa. Ennemminkin kiinnitetään huomio yhteistoimijuuteen: kuinka ihmiskulttuuri on ei-inhimillisen läpäisemä ja mahdollistama.

Valokuvausta ajatellen itse kamera-apparaatti on tietysti materiaalinen itsessään, mutta kuvan muodostumisen mahdollistaa myös valofysiikka. Luonnonvalossa kuvatessa voi siis ajatella auringon olevan kuvien kanssatekijä. Ylipäänsä nykyvalokuvataide ei niinkään havainnoi luontoa itsessään, vaan ennemminkin ihmisten luontosuhteita, joiden muotoutumisessa myös valokuvalla on suuri merkitys. Ekokriittiset teokset nostavat esille paitsi ympäristönäkökulmia, myös kuvaajan katseen, välineen sekä kuvan manipuloinnin mediakritiikin. Ajatusta luontokuvasta voidaan kiepauttaa vielä lisää miettimällä, milloin ihmisvalokuva on myös luontokuva. 

 

Teksti: Kaisa Illukka 

Kuva: Suvi Suitiala

---