Rakastutaan kesäyönä


Se on kutinaa vatsanpohjassa. Se sähköistää tunnelman niin että muutkin sen huomaavat. Rakkaus!

Luonto yhdistää samanmieliset metsissä ja merenrantakallioilla. Kaksi luontoharrastuksen parissa tavannutta pupuparia kertoo oman rakkaustarinansa.

Tekstit kokosi: Aino Saarenmaa

Kuvitus: Heta Nääs

Meri ja Saku

Tapasimme ensimmäisen kerran Suomen luonnonsuojeluliiton järjestämällä metsäkurssilla. Saku oli bongannut minut tuolta kurssilta, ja jonkin ajan päästä sain häneltä sähköpostia. Hän harrastaa luontovalokuvausta ja lähetti minulle joitakin valokuviaan. Kuvista hän sai sopivan tavan lähestyä minua, ja niin aloimme kirjoitella toisillemme. Aluksi hän sanoikin, että olisi mukava jakaa kuvat ja hetket jonkun kanssa, etteivät kuvat jää vain pöytälaatikkoon pölyttymään. Itse taas olen pienestä asti ollut innokas kirjeiden kirjoittaja ja ilmaisen itseäni mielellään kirjallisesti. Kirjoittamalla pystyin olemaan jo melko alkuvaiheessa avoimempi kuin mitä ehkä ainoastaan kasvotusten olisin ollut.

Samoihin aikoihin SLL järjesti myös lepakkokurssin, ja liitolle hankittiin lepakkodetektori, jota jäsenistö sai lainata. Kun muutama sähköpostiviesti oli vaihdettu, Saku kysyi, voisinko opastaa häntä lepakkodetektorin käytössä ja sovimme siltä istumalta tapaamisen lepakkoretkelle. Emme vielä silloin puhuneet mitään varsinaisista treffeistä, vaan ajatuksena oli lähteä ihan vain lepakoita tarkkailemaan. Itse olin kurssin käytyäni innoissani aiheesta ja iloinen siitä, että sain jonkun turvakseni metsään yöaikaan.


Siitä tulikin oikea lepakkokesä. Kun muut alkoivat jo käydä nukkumaan, me yökyöpelit vasta pakkailimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme pyörillä metsään. Suhteemme alkuajoista muistuu mieleen juuri kesäyön tunnelma vähän hämärässä metsässä lammen rannalla. Erityisesti mieleen ovat jääneet lehtokurpat, jotka naristen lensivät kesäyössä. Sammaleisten kivien päällä makoilimme vieri vieressä taivasta tiiraten, josko isojen kuusten lomasta lennähtelisi nahkasiipisiä – ja lensihän niitä kesäyössä! Lepakon tumma siluetti vaaleaa taivasta vasten ja sen saalistuslento on suhteemme alkuaikojen ehdoton näkymä.

Aluksi kun ei vielä niin hyvin tuntenut toista, oli mukava vain makoilla liki kivellä. Sanoja ei tarvittu, kun sai vain nauttia kutkuttavasta ja kasvavasta tunteesta mahanpohjassa ja sydänalassa. Aivan eri juttu kuin jos menisi treffeillä vaikkapa ravintolaan syömään, ja pitäisi koko ajan puhua jotakin fiksua. Luonto on todella luonteva ympäristö tehdä tuttavuutta ja ihastua samanhenkiseen ihmiseen.

Moona ja Eero

Ilma oli lähes helteinen ja Bengtsår parhaimmillaan heleän vihreässä asussaan. Oli toukokuu ja Bengtsårin leirisaaren rakenteluviikonloppu. Siellä tapasimme ensimmäisen kerran. Vapaan hetken tullen päädyimme usein vierekkäin. Istuimme yhdessä lämpimillä kallioilla saunan jälkeen, ja huomasimme pian, että meillä synkkasi hyvin.

Polkumme osuivat sattumalta yhteen heti viikonlopun jälkeen, kun ajoimme pyörillä aurinkoista Bulevardia vastakkaisiin suuntiin. Tämän jälkeen ei kohtaamisia enää tullutkaan.

Pidimme kuitenkin yhteyttä sähköpostitse, ja kun kesäleirit seuraavana keväänä tulivat ajankohtaisiksi, päätin kysyä Eeroa johtajaparikseni leirille. Eero oli ajatellut edellisen täyden leirikesän jälkeen viettää leirittömän kesän, mutta tämä tarjous sai mielen muuttumaan.

Tapasimme seuraavan kerran Pauligin huvilalla, kun oli aika valita leirille ohjaajia ja suunnitella tulevaa. Värinä välillämme oli vain voimistunut. Tilanne oli hämmentävä, sillä ensi-kohtaamisen aikaan edellisenä keväänä Eero oli seurustellut tahollaan, ja nyt toisena keväänä minä olin hiljattain palannut vanhaan suhteeseeni.

Kaikesta huolimatta suunnittelimme leiriä pitkin kevättä. Yritimme kai sivuuttaa värinän ja vain nauttia siitä, kuinka mukavaa oli työskennellä yhdessä.

Heinäkuussa koitti leiri ja lähes viikko yhdessäoloa 24 tuntia vuorokaudessa. Matkasimme jälleen yhdessä paratiisisaarelle nimeltä Bengtsår. Touhua oli päivisin niin paljon, että tunteiden pohtimiselle ei paljon jäänyt aikaa. Mutta kun yöllä makoilimme vierekkäisillä retkipatjoilla ja kuunnelimme sateen ropinaa puolijoukkueteltan kattoa vasten, oli tunnelma kuin ukkosilman sähköistämä. Toisen läsnäolon samassa teltassa aisti joka solulla.

Mielestämme väistimme värinän aikuisen ammattimaisesti. Pienten leiriläisten suusta kuitenkin kuultiin totuus: – Me nähtiin kun te kävelitte, te ootte rakastuneita, te meette naimisiin.

Leiri loppui. Oli aika palata kaupunkiin ja todellisuuteen. Jokin oli kuitenkin peruuttamattomasti erilaista. Seurasi hullu kuukausi. Hellettä, ukkosta ja sadetta. Vaikeita päätöksiä ja luopumista. Tätä ihmistä ei kuitenkaan voinut ohittaa, ja lopputuloksen jo arvaattekin.

Nyt asumme yhdessä omalla paratiisisaarellamme 2-vuotiaan poikamme kanssa ja odotamme toista poikasta syntyväksi syyskuussa. Kiitos Luonto-Liitto, että johdatit meidät yhteiselle polulle!

KATSO MYÖS