Nuorten Luonto

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti ja kuvat: Aino Huotari

Ilmastonmuutos vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta. Muutokset omissa elintavoissa voivat ahdistaa, mutta luoda myös merkityksellisyyden tunteita ja aktivoida toimimaan. Asiantuntijoiden mielestä murroksessa on tärkeää puhua tunteista ja kommunikoida ratkaisukeskeisesti.

Ilmastohuoli ja paineet elintapojen muutoksesta ravistelevat yksilön elämää monesta suunnasta. Jotkut ovat muutosvastaisempia, toiset valmiimpia sopeutumaan uuteen. Vaikka ilmastonmuutos uhkaa aivan kaikkia, eivät vastuu sen kiihtymisestä tai sen aiheuttamat seuraukset mene tasan. Ilmastonmuutos on oikeudenmukaisuuskysymys monelta kantilta ja eri tasoilla; eroja löytyy varallisuusluokkien ja eri ikäisten ihmisten välillä sekä globaalissa pohjoisessa että etelässä kuin niiden välillä.

Ilmastonmuutoksen uhkakuvat on perintöä etenkin nyt kasvavalle sukupolvelle. Nuoret ympäri maailman hahmottavat sekä omaa identiteettiään että kestävämmän yhteiskunnan rakenteita keskellä muuttuvaa ilmastoa. Makrotasolla ilmastonmuutos heijastuu julkiseen keskusteluun, jossa sukupolvet neuvottelevat ilmastokriisin ratkaisuun liittyvästä vallasta ja vastuusta. Mikrotasolla muutoksen kourissa ovat pienemmät yhteisöt kuten ystävyyssuhteet ja perheet, joissa tapahtuvaa kommunikaatiota ilmastoahdistus voi värittää. 

Muutoksen anatomia

Ilmastonmuutos voi olla uhkana vaikea hahmottaa. Muutokset, joita uusi vähäpäästöisempi elämä vaatii, herättävät meissä laajan skaalan tunteita ja ajatuksia. Ilmastonmuutoksen psykologiaa Tukholman Tulevaisuuden tutkimusinstituutissa tutkiva Kirsti M. Jylhä kertoo, että tähän mennessä ilmastonmuutoksesta ovat puhuneet enemmän ihmiset, jotka ovat sosiaalisesti liberaaleja ja jotka uskovat tasavertaisempiin suhteisiin niin muiden ihmisten kohdalla kuin suhteessa eläimiin. 

– Ilmastonmuutokseen uskominen ja siitä huolestuminen ovat yhteydessä avoimeen persoonallisuuteen ja sosiaalisesti liberaaleihin ideologisiin näkemyksiin. Ilmastonmuutos on abstrakti ilmiö, joka koetaan yhä usein tulevaisuuden ilmiöksi. Ilmastonmuutoshuoli vaikuttaakin olevan yhteydessä  kykyyn ja halukkuuteen kuvitella erilaisia tulevaisuuden näkymiä, olla avoin kommunikaatiolle ja aiheesta lukemiselle, sekä empatiaan heitä kohtaan, jotka tulevat kärsimään ilmastonmuutoksen seurauksesta eniten. Näin ollen tämän kaltaiset ihmiset ovat alkaneet myös puhua ilmastonmuutoksesta ja saaneet sanoittaa ongelman luonteen. Näiden ihmisten argumentit eivät siksi välttämättä herätä, kosketa tai puhuta ihmisiä, jotka kokevat ja lähestyvät asioita toisin.

Ilmastonmuutos murskaa vanhoja ja luo uusia identiteetin rakennuspalikoita, kuten kulutustottumuksiamme. Jylhä tietää, ettei muutos kestävämpään elämään ole kaikille mutkaton.

– Psykologisesti se on pelottava ilmiö, johon liittyy myös paljon syyllisyyttä. Tällaisia tuntemuksia on helpompi hallita, jos ilmiön kieltää. Yhteiskunnastamme puuttuu myös selkeä moraalinen käsitteistö ja kartta ilmastonmuutokseen liittyen, mikä hankaloittaa yksilöiden päätösten tekemistä. Ihmisten välillä on myös eroja siinä, ketkä näkevät ilmastonmuutoksen olevan moraalinen kysymys. 

Kieltäminen on yksi ilmastonmuutoksen käsittelyyn liittyvä defenssi, eli minän puolustuskeino. Minämme on uhattuna varsinkin silloin, kun tietomme ja toimintamme ovat ristiriidassa keskenään. Toisin sanoen, ilmastonmuutos synnyttää meissä arvoristiriitoja. Nuorisotutkija Mikko Piispan mukaan arvoristiriitojen ratkomiseen on monenlaisia defenssejä.

– Vähättely on ymmärrettävä defenssi erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa. Kiistetään ongelman vakavuus ja ajatellaan, ettei omia elintapoja tarvitse muuttaa, koska vanhassa ei nähdä vikaa. Myös teknologiausko on tietynlainen defenssi, eräänlainen puolivälin ratkaisu. Silloin ajatellaan, että voimme pitää entisistä elintavoistamme kiinni, kunhan vain vähän viherrämme niitä.

Kolmantena Piipsa listaa kompensaatioajattelun, jossa yhden elämänalueen päästöjä pyritään hyvittämään toisaalla.

– Kompensaatio on turvallinen, toiveikas defenssi – ehkä asia järjestyy, jos teemme kaikki näin. Ajatellaan esimerkiksi, että vaikka lennän, olen ainakin kasvissyöjä, mikä on parempi kuin ei mitään. Se osoittaa ainakin jonkinlaista valmiutta muutoksiin.

Ilmastohuolesta ilmastotoimintaan

Vaikka tiedeyhteisö on jo pitkään pitänyt ilmastonmuutosta kriittisenä uhkana, ei ilmastohuolesta ole Jylhän mukaan ollut hyväksyttyä puhua. Esimerkiksi oman maineen ylläpitäminen on saattanut rajoittaa sosiaalisen tuen hakemista. 

– Hiljaisuus on ollut se varsinainen ongelma, se ettei ole ollut kanavaa puhua ahdistuksesta. Huolestuneiden tunteita pitää tukea, eikä niitä pidä ainakaan vähätellä. Täytyy hyväksyä, että ilmastonmuutos on ahdistava ja syyt ahdistukseen ovat totta. 

Piispa muistuttaa, että esimerkiksi nuorten ilmastoliike myötäilee hyvin pitkälle tiedeyhteisön sanomaa. 

– Nuorempi sukupolvi on ilmastopuheissaan hämmentävän lähellä tieteellistä konsensusta ja siksi huolissaan ja pettyneitä siihen, etteivät poliitikot pysty tieteen osoittaman mittakaavan muutoksiin globaalisti tai kansallisesti. Näin suuri muutos ahdistaa nuoria, etenkin, jos heistä tuntuu siltä, ettei asian tiimoilta tapahdu edistystä.

Paras lääke ahdistukseen näyttäisi olevan toiminta ja toiveikas suhtautuminen omaan ja yhteiskunnan kykyyn ratkaista ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Jylhä nostaa esille tutkija Maria Ojalan, joka puhuu ratkaisuorientoituneen kommunikaation (solution oriented communication) merkityksestä. 

– Sillä, että pystymme tukemaan nuorten luottamusta siihen, että eri yhteiskunnan aloilla tehdään jo paljon ja tuomaan esille sen, mitä jokainen voi itse tehdä asioille, on tutkitusti positiivisia vaikutuksia.

Viimeaikaiset koululakot ja protestit ovat esimerkkejä toiminnasta, jonka kautta nuorille on rakentunut liike, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta puhumisesta sosiaalisesti hyväksyttyä. Jylhä kokee, että nuoret ovat vihdoin muodostaneet kanavan, jonka kautta he voivat sosiaalisesti työstää pitkään olemassa olleita tunteitaan. 

– Vaikka jotkut aikuiset ovat huolissaan koululakoista, ovat toiset alkaneet niiden vuoksi puhua enemmän ilmastonmuutoksesta. Myös poliitikkoja kohtaan on muodostunut painetta tehdä konkreettista ilmastopolitiikkaa.

Osa aikuisista on painottanut nuorten vaikuttavan parhaiten opintojaan jatkamalla. Jylhä näkee, kuinka ajatus koulunpenkille palaamisesta ja ilmastonmuutoksesta oppimisesta voi tuntua monesta vähättelevältä ajatukselta. 

– Nuoret tietävät yleensä paljon ilmastonmuutoksesta, ja sitä kautta myös ymmärtävät ongelman kiireellisyyden. Konkreettisen toiminnan kautta nuoret kokevat voimaantumista ja toivoa, jolloin turhautumisen tunteet helpottavat. Yhteiskunnallinen ja rauhanomainen toiminta on terve tapa vaikuttaa. 

Myös Piispa puhuu koululakkojen merkityksestä. Hän katsoo nuorten kouluista ulosmarssien symboloivan yhteiskuntasopimuksen purkamista ja yhteiskunnallista vallankäyttöä, jota heillä muutoin on aikuisia vähemmän.

– Vuosikymmeniä aikuiset toivoivat nuorten poliittista aktiivisuutta ja kun se nyt kasvoi, sitä vähätellään. 

Reaktiossa on Piispan mukaan piirteitä vanhempien sukupolvien moraalipaniikista.

– Paniikki ei johdu siitä, että nuoret käyttäytyisivät huonosti. Moraalipaniikki kohdistuu siihen, että uusi sukupolvi kritisoi ja arvostelee vanhempien sukupolvien elintapoja ja yhteiskuntarakenteita, jotka on rakennettu ekologiselle velalle. Vanhemmat sukupolvet voivat kokea nuorten kriittisyyden epäkiitollisuutena heidän yhteiskunnan eteen tekemästään työstä.

Julkisen ilmastokeskustelun ja -toiminnan ohessa aihe konkretisoituu myös monen lähipiirissä. Jylhän mukaan sukupolvien väliset kokemuserot voivat näkyä myös siinä, miten ilmiötä käsitellään kotona.

– Ongelman vähättely voi pyrkiä helpottamaan nuoren kokemaa ahdistusta, mutta voi myös kuulostaa helposti siltä, etteivät vanhemmat ymmärrä nuorten huolta. Toisin sanoen ilmastoahdistus ei ole tällöin ainut ahdistuksen kohde, vaan myös vanhempien passiivisuus asian tiimoilta saattaa ahdistaa. Hahmot, joiden on tarkoitus suojella ja pitää huolta, eivät toimikaan. Se voi olla nuorille rankka kokemus. 

Jylhän mukaan vanhemmat voivat vaikuttaa nuorten kokemaan ilmastohuoleen jopa enemmän kuin kaveripiiri. 

– Jos vanhemmat ovat huolissaan ilmastosta, ovat mitä todennäköisemmin myös heidän lapsensa. Aiheesta on tärkeä keskustella nuorten kanssa, jolloin oloa saadaan helpotettua.

Toivoa utopioista

Todellisuudessa ilmastonmuutos koskettaa jo kaikenlaisia ihmisiä iästä ja arvoista riippumatta. Jylhän mielestä aikamme polttava kysymys onkin se, miten ilmastonmuutos voitaisiin sovittaa kaikenlaisten ihmisten maailmankuvan kautta kiinnostavaksi ilmiöksi.

– Koska yhteiskunnan muutos ahdistaa monia ihmisiä, pitää politiikassa pitää yllä aktiivisesti visioita tulevaisuuden maailmasta ja siitä, kuinka ilmastotoimet voivat muuttaa elämäämme paremmaksi. Pelkästään verotuksesta ja rajoituksista puhuminen ei ole kannustavaa. Ihmisiä pitää tukea sopeutumaan vähäpäästöisempään elämään.

Jylhä alleviivaa, että vaikka lasten ja nuorten arvoihin ja elämäntapaan voidaan vaikuttaa, tulee keskustelussa pohtia vaikuttamisen eettisyyttä. Monet muutokset vaativat paljon vastuuta. Piispan mukaan suurin vastuu muutoksen toimeenpanossa pitäisikin olla aikuisten harteilla. Keskeistä on myös se, miten aikuiset reagoivat nuorten toiveisiin ja utopioihin.

– Jos nuorten toiveet ja utopiat jätetään huomiotta, sillä voi olla hyvin lamauttava vaikutus heihin. Ilmastoliikkeen toistaiseksi toiveikas energia ja vaatimukset voivat muuttua joksikin sellaiseksi, joka voi myös järkyttää yhteiskuntarauhaa. Viimeisimmissä kyselytutkimuksissa on näkyvissä, että nuorten luotto aikuisten kykyyn ratkaista kriisi saattaa olla laskussa.

Piispan näkökulmasta nyt tarjolla olevat tulevaisuuden kuvat ovat lähinnä vanhempien sukupolvien määrittelemiä.

– Mielestäni olennaisinta olisi kysyä nuorilta itseltään millaisia utopioita ja tulevaisuuksia he haluaisivat rakentaa tilanteessa, jossa ekologiset reunaehdot ovat jossain määrin tiedossa. Tiedämmekö mikä on uuden sukupolven käsitys hyvästä elämästä, mitä he haluavat säilyttää tulevaisuuteen tai sen, mitä ilman he olisivat valmiita elämään? Niin kauan, kun emme kuuntele syvällisesti nuoria, yhteiskuntaa on vaikeampi ohjata siihen suuntaan, mitä he toivovat. 

Lopulta sopeutumisessa ja muutoksen hyväksymisessä on kyse toivon ylläpitämisestä, jonka Piispa toivoo nuorten muistavan.

– Toiminta vahvistaa toivoa, jopa sellaisessa tilanteessa, jossa tuntuu, ettei toivoa ole. Siksi hyvän eteen kannattaa toimia niin kauan kuin se on mahdollista. Epätoivon ei pidä antaa patoutua. Jos nuoret saisivat yhdessä luoda näitä parempia tulevaisuuksia, se voisi tarjota heille epämääräisen huolen sijaan toivoa tulevaisuuteen. Nuorten ei kannata luovuttaa.